Olen kirjoittanut menneinä vuosina pariinkin kertaan kasvis­syönnistä ja sitä läheltä liippaavista asioista.

Viime vuotta voi pitää näkyvyyden perusteella jonkinlaisena kasvis­syönnin läpi­murto­vuotena. Erilaiset lihan korvikkeet valtasivat hylly­metrejä, kun nyhtö­kaurankin tuotanto saatiin viimein käyntiin.

Toinen lentävän lähdön saanut ruoka­ilmiö on hyönteis­ravinto. Alku­vuodesta siitä vielä puhuttiin jonkin­laisena kiellettynä hedelmänä: muun muassa Ruohon­juuri myi myymälöissään Sirkkapurkki-kotisirkkoja, joita silmät vilkkuen tarjottiin keittiö­somisteiksi – hyönteisiä kun ei saanut myydä elin­tarvike­käyttöön.

Syyskuussa Evira kuitenkin ilmoitti, että elin­tarvikea­setuksen tulkintaa on muutettu, ja ohjeistuksen valmistumisen jälkeen hyönteisiä voi alkaa myydä ja kasvattaa elin­tarvike­käyttöön. Marraskuun lopussa Fazer toikin jo hyllyihin oman Sirkka­leipänsä.

Mutta onko se eettistä?

Samalla, kun ihmisten tietoisuus eläinten oikeuksista on kasvanut, on siis kasvanut hiljalleen myös ihmisten into etsiä itselleen vaihto­ehtoista ravintoa. Käsi kädessä innostuksen kanssa on kasvanut myös tarjonta. Hiljalleen tämä näkyy myös tuotanto­puolella: sunnuntaina 7.1. Helsingin Sanomat uutisoi Ollikkalan maatilasta.

Kurikassa sijaitsevan tilan viimeiset siat kärrättiin pois viime vuoden lopussa, ja nyt tilan isäntä Panu Ollikkala on muuttamassa entistä sikalaa sirkka­farmiksi. Artikkelin mukaan projektista kiinnostuneet sika­tilalliset ottavat yhteyttä päivittäin.

Optimistisesti voi ajatella, että meikäläisessä maa­taloudessa on tapahtumassa hyönteis­vallan­kumous.

On helppo uskoa, että ajatus sikaloiden muuttamisesta sirkkaloiksi houkuttaa. Alkuun pääsee edullisesti, juoksevat kustannuksetkin ovat suhteellisen alhaiset. Trendin harjalla kysyntää kotimaiselle sirkalle epäilemättä on, joten myynti­hintakin saattaa olla ihan kohdillaan.

Toisin on sianlihan laita: tänäkin jouluna kaupoista irtosi kotimaista kinkkua alle viidellä eurolla kilo. Se on suorastaan naurettava hinta, ja tuottajalle tuosta jää vain hiluja.

Koska suomalaiset tuottajat – ja toisaalta myös lainsäätäjät – ovat vakuuttuneita siitä, että hinta on ostajalle merkittävin valinta­peruste, ennen joulua lähetettiinkin lausunto­kierrokselle torso ehdotus eläin­suojelu­laiksi. Suomessa pelätään, että tuotanto­eläinten olojen parantaminen syöksisi tuottajat vara­rikkoon, joten niitä saa jatkossakin kohdella kaltoin.

Vaihtamalla kasvatettavat selkä­rangattomiin pystyy optimoimaan kul­urakennettaan ja samalla pääsee ohittamaan alati äänekkäämmin esitettävät eettiset kysymykset. Mutta onko kyse juuri tästä: siirrytäänkö tässä vain rusikoimaan uusia eläimiä, joiden suojeluun ei vielä ole ehditty keskittyä?

Yleisradio julkaisi joulukuun alussa artikkelin, jossa pohdittiin, onko hyönteis­syönti eettistä. Itse olen pohtinut samaa asiaa. Kuulin muutama vuosi sitten Brian Tomasikin haastattelun kärsimyksestä ja sen vähentämisestä. Vaikka hänen ajatuksensa tuolloin tuntuivat paikoin varsin absurdeilta, huomaan palaavani tuon tuostakin pohtimaan haastattelun herättämiä kysymyksiä. Haastattelu julkaistiin The Reality Check -podcastissa ja Tomasik on julkaissut aiheesta esseitä omalla sivustollaan.

Olemme tottuneet pitämään ihmistä luomakunnan kruununa. Vaikka hiljalleen olemme oppineet laventamaan näkemystämme, ovat selkärangattomat vielä aika kaukana samaistumisen piiristä.

Ylen uutinen on hyvä avaus keskustelulle, jota toden­näköisesti tullaan käymään tulevina vuosina entistä enemmän. Mitä enemmän eläin­kuntaa tutkimme, sitä kauempaa meistä löydämme tietoisuuden merkkejä ja vähintäänkin kivun kokemuksen. Keskustelu ei tietenkään tarkoita, ettemmekö voisi käyttää esimerkiksi hyönteisiä ravintona. Ei sitä mikään estä – ei mikään estä sikojenkaan syömistä. On kuitenkin arvokasta pohtia, millä perusteella ja mihin kohtaan raja uhrattavien ja suojeltavien eläinten väliin sijoitetaan. Vedämme tuon rajan sekä yhteisönä että yksilöinä, ja olisi kovin mukavaa, jos se tehtäisiin tietoisella päätöksellä eikä selkä­rangasta tulevalla automaatiolla.

Kaipaako kukaan eläinproteiinia?

Kun tapanani on kiinnittää huomiota pikku­asioihin, tälläkin kertaa positiivis­viritteisestä jutusta tarttui silmääni yksittäinen lausahdus.

Jos ihminen haluaa syödä eläin­proteiinia, niin hyönteiset ovat huomattavasti tavanomaista liha­tuotantoa ekologisempi ratkaisu.

Ruohon­juuren ostos­päällikkö Jussi Aimola (HS 7.1.2018)

Olenko jotenkin kummallinen, kun minun ei ole koskaan tehnyt mieli eläin­proteiinia? Moni kyllä haluaa syödä lihaa – keski­määräinen suomalainen kiskoi sitä napaansa vuonna 2016 yli 80 kiloa – mutta tähän tarpeeseen sirkat tuskin tuovat helpotusta.

Sirkat – hyönteiset noin ylipäätään – ovat toki hyvä proteiinin lähde. Kuten Helsingin Sanomien jutussakin todetaan, niillä on hyvä hyöty­suhde. Tämä on totta monessakin mielessä: ne vaativat vähän tilaa, tuottavat vähän kasvi­huone­kaasuja, syövät vähän ja muuttavat merkittävän määrän syömästään murkinasta… no, itsekseen. Niitä voidaan hyödyntää ruuan lisäksi myös esimerkiksi jätteen­käsittelyssä ja eläin­rehuna.

Ajatus, että ne täyttäisivät jonkin tarpeen, jonka aikaisemmin on täyttänyt vaikkapa sika-nauta, on kuitenkin vähintäänkin erikoinen.

Onneksi olemme mukautuva laji: voimme hyvinkin oppia pois halustamme syödä lihaa.

“Eikö possujen käyttäminen ruuaksi ole julmaa?”

Kyllä. Kyllä se on.

Kun uuden vuoden jälkeen pilkoin joulukinkun jämiä herne­keittoon, tuli neli­vuotias poikani kyselemään, mistä kinkku tehdään. Kerroin, mistä liha tulee, poika hämmästeli ruoka­valintoja, ja myöhemmin tätä keskustelua jatkettiin useammallakin päivällisellä. Tosiasia on, että henkilö­kohtaisella tasolla osapuilleen ainut syy lihan syömiseen on tapa, ja se on loppujen lopuksi aika hiton huono peruste tehdä eettisiä päätöksiä. Voidaan toki puhua kulinaarisesta nautinnosta, mutta ei sekään lihaa edellytä.

Olen siinä onnellisessa asemassa, että perheessämme ei ole allergioita, ja koko joukkio on aika lailla kaikki­ruokainen. Meillä on niin taloudelliset kuin ajan­käytöllisetkin edellytykset tehdä sellaista ruokaa kuin haluamme, ja taidotkin riittävät oivalliseen lopputulokseen. Vaikka moraalinen selkä­rankani sietää teho­tuotetun lihan syömisen, ehkä tässä on se kohta, jossa olisi aika tehdä valintoja.

Toistaiseksi en ihan näe, miksi korvaisin lihan hyönteisillä. Vahvin argumentti niiden puolesta tuntuu olevan, että ne kolkuttavat omaatuntoa vähemmän kuin liha. Samaan aikaan ne ovat tavallaan tarpeeton väli­vaihe matkalla kohti kasvisruokaa. Kun hyönteiset eivät ennestään suomalaiseen ruoka­valioon kuulu, tämä tuntuu turhalta sivu­askeleelta.

Vaikka hyönteisillä on nostetta, todellista jalan­sijaa markkinoille ei nakerreta proteiini­patukoilla tai hifi­leivillä – Fazerin leivän 16 euron kilo­hinta takaa, että ainakaan siinä muodossa hyönteisiä ei meikäläisistä pöydistä löydy jatkossakaan. Saattaa hyvin olla, että McVegan vaikuttaa meikäläiseen ruoka­kulttuuriin enemmän kuin hyönteis­kokkaus koskaan.

P.S. Helsingin Sanomissa julkaistiin 13.1. artikkeli lasten suhteesta ruokaan. Jutussa särähtää aika pahasti korvaan puheet “kunnon ruuasta”, koulu­ruokaan viittaaminen “rehuna tai tunnistamattomana mössönä” ja eineksien morkkaaminen. Tutkija Pia Smeds tuntuu rakentavan jutussa jonkinlaista koti­seutu­romanttista ruoka­kulttuuria, jossa kaikki tuotetaan lähellä, ja lapset opetetaan arvostamaan ruokaa liha­tila­käynneillä. Tälle painotukselle on vähän vaikea keksiä perusteita. Eikö koululaiset kannattaisi tutustuttaa ennemmin lähi­metsän sieni- ja marja­tarjontaan?