Huom! Arvio sisältää kirjan juonen kannalta olennaisen paljastuksen. Jos siis Ole luonani aina on sinulle ennestään tuntematon ja pohdit kirjan lukemista, kannattaa tarttua ennemmin kirjaan kuin tähän arvioon.
Tartuin alkuvuodesta 2017 haasteeseen ja valitsin hyllystäni reilun tusinan kirjoja, jotka lukisin vuoden aikana.
Kun nyt marssitaan jo vuoden 2018 ensimetrejä, alkaa olla suhteellisen selvää, että puihin meni: en kirveelläkään ehdi lukemaan kaikkia listaamiani kirjoja ennen helmikuun alkua, niin kuin haasteen henkeen kuuluisi. Aivan toimeton en kuitenkaan ole ollut.
Kazuo Ishiguro julkistettiin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi juuri lokakuun alussa, kun olin tarttumassa hänen kirjaansa. Ole luonani aina ei välttämättä ole aivan Ishiguron terävintä tuotantoa, mutta moni kirjailija olisi epäilemättä varsin tyytyväinen Booker- ja Arthur C. Clarke -palkintoehdokkuuksista.
Ole luonani aina on kirjoitettu muistelmamuotoon: päähenkilö Kathy kertoo lukijalle elämästään Hailshamin sisäoppilaitoksessa kohtaus kerrallaan. Muistot ovat melko tyypillisiä lapsen ja nuoren koulumuisteloita. Ystävyyssuhteita syntyy ja rikkoutuu, joitakin oppilaita kiusataan armotta, toiset nousevat johtajiksi. Yksi johtajista on Kathyn paras ystävä Ruth.
Nuorten elämässä on kuitenkin joitakin kummallisuuksia, joita ei pelkästään eristetyllä kouluelämällä selitetä. Se, että lapset keksivät erikoisia tarinoita opettajistaan, ei vielä ole kovinkaan merkillistä. Se, että lasten ainoa kontakti ulkomaailmaan on koululla järjestettävä kirpputori, on jo aika paljon erikoisempaa.
Pian paljastuukin, että lapset ovat orpoja. Synkeämpi paljastus kuitenkin kudotaan tarinaan hienovaraisemmin. Hiljalleen käy ilmi, että oppilaat ovat klooneja, ja heitä valmennetaan elinluovuttajiksi.
Ishiguron romaania voi pitää scifinä, ja se on ilman muuta dystopia, mutta tieteiselementit ovat siinä sangen vähäisiä. Kloonauskin on tavallaan tarpeeton yksityiskohta; Hailshamin oppilaat ovat teinejä siinä missä muutkin, heidän kohtalonsa vain on ennalta määrätty.
Tämä onkin ehkä kirjan karmaisevin piirre. Ole luonani aina on kertomus siitä, mihin kaikkeen ihmismieli sopeutuu. Hailshamin lapsille käy suhteellisen varhain selväksi, mikä heidän tehtävänsä elämässä on. Vaikka kohtalon muuttamisesta liikkuu huhuja, kukaan ei tosissaan pyri siitä irrottautumaan. Nuoret elävät normaalia elämää ja onnistuvat lopulta olemaan synkästä kohtalostaan jopa ylpeitä.
Ishiguro vie tarinaa eteenpäin rauhallisesti ja vähäeleisesti. Kathyn ja hänen ystäviensä persoonat avautuvat hiljalleen Kathyn muistelmien kautta. Tässä onkin ehkä itselleni kirjan suurin hikka: en vain oikein jaksanut kiinnostua sisäoppilaitoksen oppilaiden keskinäisistä vehkeilyistä. Se, että Kathy pitää joitakin tapahtumia merkityksellisinä, ei välttämättä tee niistä mielenkiintoista luettavaa.
Kirjan toinen ongelma on, että koko Hailshamille ei oikein löydy tarkoitusta. Miksi kuolemaan tuomittuja lapsia kasvatetaan yksityiskoulussa? Vaikka asiaa kirjan loppupuolella yritetään selittää ikään kuin hyväntekeväisyytenä, hienostokoulumaisuuden vaihtoehtoa ei missään vaiheessa kuvata. Niinpä tämäkin motiivi jää vajaaksi.
Inhorealistinen lukija tietenkin kyseenalaistaa koko elinkasvatuskloonauksen. Ideahan sinällään ei ole uusi – muistelisin, että muun muassa Edgar Rice Burroughs kuvaili jotain sen suuntaista loppupään Mars-kirjoissaan. Vaan onko koko touhussa mitään järkeä? Rikollinen elinkauppa on karmeaa nykytodellisuutta, mutta kokonaisen ihmiskehon kasvattaminen ainoastaan luovuttajaksi olisi järjettömän tehotonta. Reaalimaailma onkin menossa ihmisystävällisempään suuntaan – nykyään kehitellään ihan tosissaan elinten tulostamista. Kirjan lähtöoletus on suurin piirtein yhtä päätön kuin Matrixin ihmisvoimalat, mutta Matrixissa juonen aukot korvattiin viihdyttävällä toiminnalla.
Minun täytyy tietenkin olla väärässä, sillä Time-lehti valitsi Ishiguron kirjan yhdeksi kaikkien aikojen sadasta parhaasta englanninkielisestä romaanista. Rohkenen tosin epäillä, että merkittävä syy listalle pääsyyn oli otollienn ajankohta. Timen lista nimittäin kerättiin romaanin julkaisuvuonna 2005.