Sarah Gailey - River of Teeth

Tiesittekö, että 1900-luvun alussa Yhdys­valtain hallitus suunnitteli ihan tosissaan virta­hepojen tuomista Amerikan mantereelle ravinnon­lähteeksi? En minäkään. Virta­hevot ovat kuitenkin vallan erin­omainen lähtö­kohta Sarah Gaileyn River of Teeth-kirja­parille.


Ensin kuitenkin pieni katsaus historiaan. Gailey nimittäin suosittelee kirjassaan aiheesta kiinnostuneita lukemaan Jon Mooallemin artikkelin American Hippopotamus.

Mooallemin kertomus kiteytyy kahteen henkilöön: yhdys­valtalaiseen Frederick Russell Burnhamiin sekä Kapmaassa syntyneeseen buuriin Fritz Duquesneen. Molemmat päätyivät tosi­toimiin jo lapsena: Burnham toimi 13-vuotiaana jo ratsu­lähettinä ja kouli itsestään tiedustelijan kesyyntyvässä villissä lännessä, Duquesne puolestaan opetteli elämän­taitoja epä­vakaassa Transvaalissa. Miehet päätyivät taistelemaan vastakkaisilla puolilla toisessa buuri­sodassa, jossa molemmat niittivät siinä määrin mainetta että saivat tahoillaan tehtävikseen tappaa toisensa.

Burnham ja Duquesne kuitenkin kohtasivat vasta vuosia myöhemmin, kun Louisianan kongressi­edustaja Robert F. Broussard esitteli ajatustaan virta­hepojen tuomisesta Meksikon­lahden rämettyneille rannoille. Kuin sattuman oikusta Broussardin haaviin tarttui asian­tuntijoiksi virta­hepojen tuonnista innostunut Burnham ja monen muun taidon ohessa myös suur­riistaa metsästänyt Duquesne. Burnham halusi ratkaista Yhdys­valtoja tuolloin vaivanneen liha­pulan, Broussard halusi päästä eroon tuonti­lajina Louisianaan levinneestä vesi­hyasintista – ja valitsi tuhoamis­tavaksi virtahevot!

Mooallem kuvaa niin Burnhamin kuin Duquesnenkin elämää lapsuudesta aina loppu­metreille asti. Tarina etenee sujuvasti ja johdonmukaisesti, sivulauseissa vilisevät Teddy Rooseveltin ja Winston Churchillin kaltaiset merkki­henkilöt. Artikkelista löytyy myös elävä yhteys nykyaikaan: Afrikassa sotiessaan yksi Burnhamin esi­miehistä oli lordi Robert Baden-Powell. Burnham opetti Baden-Powellille erä­taitoja, ja osin niihin perustuen Baden-Powell kirjoitti myöhemmin ensimmäisen partio-oppaansa. Partiolaisten huivi on suora laina Burnhamilta.

Mooallemin artikkeli on virta­hepojen sijaan ennen kaikkea katsaus menetettyyn Amerikkaan: aikaan, jolloin ongelmat ratkaistiin työllä, tahdon­voimalla ja ennakko­luulottomuudella. Siinä on lukuisia sivupolkuja, joihin tekisi mieli tarttua. Alati pitenevälle luku­listalle päätyivät ainakin Upton Sinclairin liha­teollisuus­klassikko Chikago, Art Ronnien Duquesne-elämäkerta Counterfeit Hero sekä Maureen Oglen yhdys­valtalaisen lihan­syönnin historiikki In Meat We Trust.


Sarah Gailey otti siis Burnhamin, Broussardin ja kumppaneiden ajatuksen virta­hepojen tuomisesta Yhdys­valtoihin liha­teollisuuden raaka-aineeksi. Kuten Burnham Mooallemin artikkelissa, myös Gailey ilmeisesti koki uudis­raivaus­vaiheen päättymisen menetykseksi, ja niinpä Gailey siirsi idean muutamaa vuosikymmentä varhaisemmaksi: ensimmäiset virtahevot tuotiin etelä­valtioihin 1800-luvun puoli­välissä.

Koska ihminen on ahne, Mississippi padottiin ja siitä ryhdyttiin virta­hevon­liha silmissä kiiluen muokkaamaan hipon­kasvatukseen soveltuvaa räme­aluetta. Kun joukko hepoja sitten karkasi vuonna 1859, oli katastrofi valmis. Vaikka Mooallemin artikkelissa Duquesne kertoo virta­hepojen kesyyntyvän ongelmitta, villi virtahepo on henkilö­auton kokoinen, nopeasti liikkuva mötikkä, jonka toisessa päässä on tolkuttoman kokoiset hampaat. Vaan joillekin ihmisille villiintyneet virta­hevotkin ovat vain tilaisuus, johon voi tarttua. Niinpä liik­emies nimeltä Travers käyttää virta­hepoja pelotteena ja pyörittää Missippille muodostuneella Harriet-järvellä menestyksekästä uhka­peli­bisnestä.

River of Teeth alkaa siitä, kun entinen virta­hevon­kasvattaja Winslow Houndstooth saa tehtäväkseen tyhjentää Harrietin virta­hevoista. Houndstooth ryhtyy keräämään ympärilleen tiimiä, jonka avulla villiintyneet hipot päästettäisiin padotulta teko­järveltä vapaaksi Meksikon­lahden rannalle ja rannikko­vartioston huoleksi.

Kirjan alku­osassa esitellään Houndstoothin tiimiinsä valitsemat henkilöt yksi kerrallaan. Mestari­huijari Regina Archambault, revolveri­sankari Cal Hotchkiss, pommi­ekspertti Hero sekä sala­murhaaja Adelia Reyes liittyvät yksi kerrallaan joukkoon. Gailey kuvaa henkilöt toiminnan kautta ja vilauttaa sujuvasti myös henkilöiden taustoja ja motiiveja.

Sangen sujuvan alun jälkeen alkaa rymistely­vaihe, kun joukkio siirtyy suorittamaan varsinaista tehtävää. Loppu­ratkaisuun päädytään vähän turhankin nopeasti – River of Teeth on pienois­romaani, ja tuntuu, että lämmittelyn jälkeen varsinaiselta tarinalta loppuu tila kesken.

Toisaalta pienois­romaanius on jossain määrin nimellistä, sillä vain pari kuukautta River of Teethin jälkeen sille ilmestyi jatko-osa Taste of Marrow. Kirja jatkaa tarinaa muutama kuukausi River of Teethin tapahtumien jälkeen. Aiemmassa kirjassa koottu joukkio on hajonnut osin vastoin omaa tahtoaan, joten jatko-osa hiihtää osin samalla ladulla: nyt Houndstooth etsii Heroa, joka puolestaan on suorittamassa omaa tehtäväänsä Adelia Reyesin kanssa.

River of Teeth rullasi sulavasti esitellessään tarinan henkilöt tosi­toimissa. Taste of Marrowissa samaan esittelyyn ei ole tarvetta, ja se ei oikein tunnukaan pääsevän vauhtiin. Kirjan alku­pää vietetään pääasiassa rypien itse­säälissä, koston­himossa ja yleisessä tuskaisuudessa, kunnes ensimmäisen kirjan tapaan ponkaistaan kohtalaisen yllättäen ratkaisevaan loppu­kohtaukseen. Jälkimmäisessä kirjassa kiinnitin myös entistä enemmän huomiota tapaan, jolla villit virta­hevot hyökkäävät yllättäin tarinaan tuomaan jännitettä, jota ei muuten oikein tahdo syntyä.

Gaileyn kirja­pari on sinällään mukavan keveää luettavaa, Houndstooth ja hänen tiiminsä onnistuneita henkilö­hahmoja. Tarinankuljetus kuitenkin kaipaisi hiontaa – ehkä kokonaisuus olisi hengittänyt paremmin yhtenä normaali­mittaisena kirjana. Mississippin suiston valtiaina korskuvat virta­hevot jäävät lopulta loistavaksi lähtö­asetelmaksi, jonka mahdollisuuksia Gailey ei aivan onnistu hyödyntämään.

Edit 20.1.2018 22:20: Aavistuksen verran noloa kirjoittaa kirjailijan nimi väärin. Nyt Jon Mooallem kuitenkin korjattu.

comments powered by Disqus