Jim Butcher - The Aeronaut's Windlass

Luonto on valloittanut maanpinnan: maailma on vihreä helvetti, jota asuttavat jättimäiset pedot. Ihmiskunta on jo vuosituhansia aiemmin siirtynyt asumaan jättimäisissä torneissa, joiden rakentajat ovat kadonneet menneisyyden usvaan. Tuntemattomasta materiaalista tuntemattomilla menetelmillä valmistetut tornit tarjoavat infrastruktuurin, johon ihmiskunta on tarrautunut kynsin hampain.

Koska maan kamara on menetetty, ihmiset liikkuvat pääasiassa lentoteitse. Välineinä ovat ilmalaivat: meikäläistä laivaa muistuttavat alukset, jotka imevät käyttöenergiansa eetterivirroista ja etenevät tarpeen vaatiessa myös purjeilla tai höyrykoneilla.

Jim Butcherin The Aeronaut’s Windlass on kirjailijan uuden steampunk-saagan avausosa. Siinä suurin piirtein koko maailmaa pyörittää eetterienergia: sillä valaistaan huoneet, sillä suojataan alukset. Eetterienergiaa käytetään aseissa, ja eetterisilkistä valmistetut purjeet ovat ilma-alusten pääasiallinen etenemistapa.

Tornit ovat valtioita, joiden asukkailla on oma kielensä, omat etniset piirteensä ja oma kulttuurinsa. Kirja keskittyy Albionin torniin, joka kirjan alussa joutuu vihollisensa Aurora-tornin yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Päähenkilöiksi muodostuu seikkailijajoukko, joka lähtee suorittamaan tornin monarkin antamaa tehtävää eteerikko Feruksen johdolla – tai ainakin vanavedessä.

Eteerikot (“etherealist”) ovat jonkinlaisia mystikkotieteilijöitä, jotka muista ihmisistä poiketen kykenevät aistimaan ja hyödyntämään eetterienergiaa. Tämän kyvyn ansiosta he näkevät tulevaisuuteen ja sivuvaikutuksena tulevat ennemmin tai myöhemmin hulluiksi.

Eetteri onkin yhdenlainen deus ex machina, joka kelpaa selitykseksi mihin vain ja joka toimii siten kuin kirjailija parhaaksi katsoo. Sitä ohjataan kasvatetuilla kristalleilla, jotka heikkenevät ajan mittaan – paitsi sähköä tuottavat voimakristallit, jotka syystä tai toisesta tulevat tehokkaammiksi iän myötä. Eteerikoille eetterienergia antaa kyvyt, joille vain mielikuvitus on rajana.

Oman mausteensa kirjaan tuovat kissat. Butcherin maailmassa kissoilla on oma, klaaneihin jakautunut yhteiskuntansa, joka pitkin hampain suostuu yhteistyöhön myös ihmisten kanssa. Harmi kyllä tuo mauste ärsyttää mahaa.

Ei nimittäin haittaa, että kirjassa on puhuvia kissoja. Sekin on vielä siedettävää, että osa kirjan luvuista on kerrottu kissa Rowlin vinkkelistä. Ongelma on, että se vinkkeli on internet-meemejä pursuavan stereotyyppinen: kissat käyttäytyvät itsetietoista ylemmyyttä uhkuen, ja oman etunsa tunnistavat ihmiset myötäilevät tätä. Saahan sillä kirjaan muutaman halvan vitsin, mutta mieluummin olisin jättänyt tämän kortin käyttämättä.

Sinällään The Aeronaut’s Windlass on ihan menevä seikkailu, jossa on paikoitellen myös hupaisaa dialogia. Lukijan ei juuri tarvitse vaivata päätään moraalisten epämääräisyyksien kanssa – sankarit ovat suoraselkäisiä ja pahikset tunnistaa pahiksiksi ensimmäisestä vilahduksesta lähtien. Ristiriidat ratkotaan voimalla, eikä sen käyttö juuri aiheuta ongelmia.

Kirjan isoin kompastuskivi on, että se on niin selvästi sarjan osa. Siinä, missä N. K. Jemisin onnistui kirjoittamaan omasta avauksestaan likimain täydellisen, ja Ann Leckie päätti trilogiansa tyylillä, kahden kirjan perusteella Butcherin tuotanto vaatii täysillä mukaan heittäytymistä. Viime vuonna moitin Butcherin Skin Gamea siitä, että se oli sarjan 15. osa; nyt The Aeronaut’s Windlass käynnistää lukuisia juonikuvioita, mutta ei päätä niistä tyydyttävästi oikein yhtäkään.