Kauhistuttavat kemikaalit

Yleisradio julkaisi viikonloppuna pitkän jutun ihmisten kemikaalikuormituksesta. Kolmea perhettä seuraava artikkeli on tavallaan mielenkiintoinen, mutta se ei oikein onnistu kertomaan, onko millään sen kertomalla merkitystä.

Panokset kuitenkin asetetaan heti jutun alussa:

Markkinoilla on yli 100 000 kemikaalia. Se on niin paljon, ettei maapallolta löydy enää pakopaikkaa altistukselta. Tutkimme kolmen suomalaisperheen virtsanäytteistä, kuinka paljon tavallisen ihmisen kehoon kertyy arjen myrkkyjä.

Ihmiskoe (Yle 31.7.2016)

Kemikaali-sanalla on useita merkityksiä, joista mielekkäin on ehkä se kaupallinen merkitys: yksilöitävissä oleva kemian teollisuuden tuote. Jotenkin tähän tapaan sitä epäilemättä jutussakin käytetään.

Niitä yksilöitäviä tuotteita on kuitenkin aika paljon. Ylen jutussa viitataan Euroopan kemikaaliviraston tietopankkiin, jossa on 120 000 kemikaalia. Huomattavasti laajemmassa CAS-tietokannassa on yli 116 miljoonaa kemikaalia, ja uusia lisätään noin 15 000 päivässä. Osan kanssa ihmiskunta on puuhastellut jo hyvän aikaa: esimerkiksi raudan CAS-numero on 7439-89-6, veden puolestaan 7732-18-5.

Kemikaali-sanasta onkin tullut myös iskusana, joka tarkoittaa jotakin pahaenteistä. Tämä taustavire on läsnä koko jutussa: sen voi aistia otsikosta “Ihmiskoe”, ja ingressin puhe “pakopaikasta altistukselta” naulaa odotusarvon, että kemikaalit ovat jotain välttelemisen arvoista. Jos tämä tuntuu liian hienovaraiselta, varmuuden vuoksi ingressi päättyy puheeseen arjen myrkyistä.

Otos ja sen merkitys

Jutussa tutkittiin kolmesta perheestä, ilmeisesti yhdeksästä ihmisestä, kolmen eri kemikaaliryhmän pitoisuuksia. Testattujen bisfenoli A:n, parabeenien ja ftalaattien epäillään aiheuttavan terveyshaittoja.

Ne ovat vesiliukoisia kemikaaleja, eli poistuvat elimistöstä jopa muutamassa tunnissa. Mutta koska niitä on erittäin monissa tuotteissa, suunnilleen jokainen suomalainen altistuu niille joka päivä. Mutta kuinka voimakkaasti? Siitä tässä nyt tekemässämme testissä on kyse.

Ihmiskoe (Yle 31.7.2016)

Jutussa käydään laajalti läpi koehenkilöiden elinpiiriä ja -tapoja ja mietitään, mistä kunkin henkilön kohonneet altistustasot johtuvat. Tavallaan juttu on ihan hyvä herätys huomaamaan, että kemikaaleja – haitallisiksi epäiltyjäkin – on tosiaan kaikkialla.

Testissä asiantuntijana käytetty THL:n Hannu Kiviranta korostaa pariinkin kertaan, että mitatut pitoisuudet ovat kautta linjan sangen pieniä. Hän toteaa myös, että aukottoman tuloksen saamiseksi pitäisi henkilöitä tutkia viikon verran. Näin ei kuitenkaan tehdä, vaan juttu rakentuu yhden päivän virtsanäytteiden varaan.

Kiinnostavimmaksi tulokseksi jää, että Noora Shinglerin yritykset välttää kemikaaleja eivät ole johtaneet mitattaviin eroihin testattujen aineiden pitoisuuksissa. Vaan kun kyse on yhden päivän testistä, tuokin tulos voi olla sattumaa. Tästä kaikesta huolimatta jutussa yritetään epätoivon vimmalla miettiä, pitäisikö nyt poikamiehen syödä vähemmän eineksiä tai perheenisän hillitä hiusvahan lotraamista.

Korvikkeella ojasta allikkoon

Jutussa on joukko erinomaisia pointteja. Yksi niistä on, että yhden kemikaalin kieltäminen ei tarkoita, että ympäristöstä tulisi yhtään turvallisempi. Esimerkkinä mainitaan bisfenoli A:n korvaaminen bisfenoli S:llä, jonka paremmuudesta ei ilmeisesti ole mitään näyttöä. Kosmetiikassa parabeenit korvannut metyyli-isotiatsolinoni puolestaan aiheuttaa Allergia- ja astmaliiton mukaan pelättyjä parabeeneja enemmän ihoreaktioita.

Ylen testin tapaisesta kokeesta uutisoitiin myös toukokuussa, kun vihreiden europarlamentaarikkojen järjestämässä tempauksessa tutkittiin meppien virtsan glyfosaattipitoisuuksia. Tuolloin muun muassa Helsingin Sanomat uutisoi, kuinka meppien elimistössä on liikaa glyfosaattia.

Tosin epäselväksi jäi, missä mielessä sitä on liikaa – virtsan glyfosaattipitoisuuksille kun ei ole määritelty raja-arvoja, päädyttiin käyttämään puhtaan juomaveden asteikkoa. Virtsaa ei siis kannata juoda, mutta noin muuten uutinen kertoi lähinnä, että meppien munuaiset ilmeisesti toimivat ja rikkamyrkky poistuu kehosta.

Muun muassa mepit Heidi Hautala (vihr) ja Ylen jutussakin haastateltu Sirpa Pietikäinen (kok) vaativat tuolloin tempauksen ohessa glyfosaatin kieltämistä. Vaan samoin kuin BPA:n ja parabeenien tapauksessa, ongelmaksi saattaa muodostua korvike. Monilla pääsee nimittäin unohtumaan, että osasyy glyfosaatin suosioon on ollut juuri se, että sitä on pidetty suhteellisen harmittomana ainakin moniin muihin myrkkyihin verrattuna.

Kuten Turun yliopiston fysiologian professori Jorma Toppari Ylen jutussa kertoo:

“Jos ajatellaan vaikka ftalaatteja, on päivänselvää, että niissä on riskejä. Mutta jos jostain päästään eroon, toinen tulee tilalle, eikä ole välttämättä sen parempi. Ja jollain muovi pitää pehmentää. Kahvilan tiskiin on saatava kelmua leivän ympärille”, Toppari sanoo.

Ihmiskoe (Yle 31.7.2016)

Tästä on viime kädessä kyse. Kemianteollisuus on yksi modernin maailman ihmeistä, kemikaalit olennainen osa kaikkea päivittäistä toimintaamme. Niitä löytyy ihan kaikkialta, koska me haluamme käyttää niitä ihan kaikkialla. Tai ainakin haluamme elää tavalla, jonka arjen kemikaalit mahdollistavat.

“Aina kun luku on suurempi kuin nolla, se voi aiheuttaa pelkoa. Mutta näissä tuloksissa ollaan kaukana raja-arvoista.”

Tutkija Hannu Kiviranta Ylen jutussa

Pitäisi miettiä myös suhteellisia riskejä. Jutussa pohdiskellaan Tomi Liimataisen einesten kääreitä ja Kirsi Koposen säilykeherkkusieniä BPA:n lähteinä. Onko tämä oikeasti olennaista? Itse kunkin kannattaa ehkä miettiä ruokavaliotaan – jutun mukaan Liimatainenkin syö ainakin kolesterolilääkettä – mutta ei sillä liene mitään tekemistä kemikaalien kanssa.

Kun Sirpa Pietikäinen vaatii välittömiä toimia, epäselväksi jää, mitä nämä toimet ovat. Luovutaanko BPA:sta, ftalaateista ja parabeeneista kokonaan? Millä ne korvataan? Jos korvikkeet havaitaan vähintään yhtä haitallisiksi, millä ne korvataan? Kuinka kauan tätä ketjua voi jatkaa?

Jos kemikaaleista todella halutaan eroon, se tarkoittaa hankkiutumista eroon kemianteollisuudesta. Muoveista, maaleista, kosmetiikasta, lääkkeistä. Osa kemikaaleista voidaan ehkä korvata ja osasta voidaan luopua, mutta se saattaa tarkoittaa esimerkiksi hävikin lisääntymistä ja tuotteiden kulutuskestävyyden heikkenemistä. Ollaanko tähän valmiita?

Ylen jutussa on paljon hyvää. Siinä on haastateltu asiantuntijoita, joiden kommentit ovat tasapainoisia. Nuo kommentit on kuitenkin upotettu kehykseen, joka kehottaa olemaan huolissaan aineista ja pitoisuuksista, joiden haitoista ei ole näyttöä.

P.S. Jutussa puhutaan myös yhteisvaikutuksista, ja se on toki ihan aiheellinen huoli. Yhteisvaikutukset eivät kuitenkaan rajoitu synteettisiin kemikaaleihin, vaan niitä aiheuttavat myös luonnontuotteet – triviaalina esimerkkinä vaikkapa mäkikuisman vaikutus e-pillereiden tehoon. Onnea vain ristiintestaukseen.

P.P.S. Olen maininnut aiemminkin, että ihmiskoe-retoriikka on yleistä alarmistisissa foliohattupiireissä.

P.P.P.S. Kenenköhän idea oli tehdä graafit, joissa vuonna 2012 tehdyn, nimettömän tutkimuksen mediaaniarvot eri kemikaaleille on asetettu vakiotasoon?

Graafi, jonka nollataso vaihtelee, on aika hankala luettava. Kun käytössä ei ole asteikkoa, ei lukija tiedä mitään kemikaalien absoluuttisista määristä, eikä edes sitä, ovatko kaikkien kemikaalien pitoisuudet samassa suuruusluokassa. Suositellun maksimiarvon merkitseminen olisi tuonut hyödyllisen verrokin, mutta sitäkään kaavioissa ei ole. Graafit kertovat ainoastaan, onko testihenkilön tulos yli vai alle mediaanin, mutta ei sitä, kuinka paljon – saati sitä, onko tuloksella merkitystä.

Graafien on yleensä tarkoitus välittää numerotietoa helpommin sulatettavassa muodossa. Tässä Ylen graafikko on epäonnistunut totaalisesti.

comments powered by Disqus