Terrorismi rajautuu tiukkaan

Helsingin Sanomissa julkaistiin 29.7. mielipidekirjoitus Vaarini oli terroristi, jossa Ilpo Salonen kertoo tsaarinaikaisen vaarinsa radikalisoitumisesta.

1907 salaisen poliisin agentin murhasta elinkautiseen tuomittu vaari opiskeli vankilassa puusepäksi ja sanoutui irti väkivallasta. Kaiken kaikkiaan hatunnostamisen arvoinen suoritus, joka osaltaan osoittaa, että väkivallan ei tarvitse jatkua. Silmääni osui kuitenkin yksi lausahdus:

Ratkaiseva ero nykyisiin terroristeihin oli, että aktivistit eivät iskeneet siviilikohteisiin.

Vaarini oli terroristi (HS 29.7.2016)

Tässä vaiheessa pitäisi ehkä määritellä tarkemmin aktivistit, terroristit ja siviilikohteet, mutta en tee niin – runsain mitoin minua viisaammat ihmiset ovat noita määritelmiä tehneet ja rajoja vetäneet milloin mihinkin paikkaan.

Lainaan kuitenkin pari sanaa Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Teemu Keskisarjan teoksesta Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorismista. Salosen vaarin aikaan Helsingissä toimi lyseopoikien muodostama terrorijärjestö Verikoirat, joka oli aktiivisimmillaan vuonna 1905.

Terroritekoja Suomen suuriruhtinaskunnassa 1905

  • Helsinki 6.2. Lennart Hohenthal ampuu prokuraattori [Eliel] Soisalon-Soinisen
  • Viipuri 21.3. Matti Reinikan murhayritys kuvernööri Mjasojedovia vastaan
  • Helsinki 8.4. Työläisaktivistit ja Verikoirat teloittavat viilari [Arvo Fabian] Virtasen
  • Helsinki 19.7. Artturi Salovaara heittää pommin salaneuvos [Vladimir] Deutrichia kohti
  • Helsinki 20.8. Verikoirat murhaavat konstaapeli [Johan] Forsténin Kaivopuistossa
  • Viipuri 21.8. Kalle Procopé surmaa santarmieverstiluutnantti [Nikolai] Kramarenkon
  • Helsinki 2.9. Verikoirat ampuvat santarmialiupseeri [Mark] Denisukia Kansakoulukadulla
  • Helsinki 6.9. Verikoirat räjäyttävät pommin Eerikinkadulla
  • Hämeenlinna 10.9. Asarias Hjortin pommi-isku kuvernööri [Aleksandr] Papkovia vastaan
  • Helsinki 3.10. Verikoirat ampuvat konstaapeli [Nikolai] Mitrofanovia

Keskisarja: Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorismista (s. 126)

Jos puhutaan kirjaimellisesti siviilikohteista, sellaisia ovat listan kaikki tapaukset. Erona oli ehkä, että varsinaisena kohteena oli aina esivalta, mutta sinällään siviiliuhrit hyväksyttiin – Eerikinkadun pommi rikkoi kadulla satoja ikkunoita, ja uhreilta vältyttiin ihan vain sen takia, että pomminrakentajat olivat kädettömiä. Mitäköhän olisi tapahtunut, jos Verikoirilla olisi ollut käytössään internet?

Hiukan ennen kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaa Suomen Reaalilyseon pojat suunnittelivat Suomen syöjän tappamista itse; valittu metodi oli pommi Uspenskin katedraalissa tai sen edustalla, mahdollisesti väkijoukkoon. Tässäkin tapauksessa isoimmaksi esteeksi muodostui tekninen osaaminen – sopii taas miettiä, millaiseksi historia olisi muodostunut, jos suunnitelma olisi toteutettu ja Bobrikov surmattu pommilla jumalanpalveluksessa.

Sanoilla on väliä

Sanotaan, että “toisen terroristi on toisen vapaustaistelija”. Salonenkin puhuu kirjoituksessaan ennemmin aktivisteista kuin terroristeista, ja sanavalinnoista puhuu kirjansa esipuheessa myös Keskisarja.

Salosen mielipidekirjoitusta olen nähnyt kommentoidun suvakkien hapatuksena ja Hesarin aivopesuna: yritetään tehdä rinnastuksia menneen maailman sankareiden ja nykyisten islamistiterroristien välillä ikään kuin kyseessä olisi sama asia.

Siinä mielessä kritiikki on paikallaan, että uhrimäärällä mitattuna suomalainen 1900-luvun alun terrorismi oli melko laimeaa puuhastelua, ja jossain mielessä ehkä puhdasotsaista.

Samaan aikaan on kuitenkin syytä huomata, että tässä luetaan voittajien historiaa. Keskisarja kuvaa Bobrikovin murhan vastaanottoa seuraavasti:

Jokunen sanomalehti pahoitteli, että murha on murha eikä yhden miehen raivaaminen pelasta isänmaata, mutta katsomus jäi vähemmistöön. Pieni kansa oli näyttänyt vainoojalleen ja ulkomaailmalle, ja Runebergin sankarit olivat Schaumanissa uudestisyntyneet. Moraalisen ylösnousemuksen sinetöi itsemurha, jolla hän oli suurtyöhön mahdollisesti sisältyneen rikoksen sovittanut. Nuoriso itki ylpeydestä saadessaan kuulua samaan kansakuntaan hänen kanssaan. Antinkadun kahvilassa pidetyssä kokouksessa lyseolaiset tiivistivät sisärengastaan, jossa verivalan vannoneet ristittiin nyt “eugenschaumaneiksi”.

Keskisarja: Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorismista (s. 99)

“Moraalisen ylösnousemuksen sinetöi itsemurha.”

Suomalaisten kansallistunne oli noussut kovasti 1800-luvun mittaan, ja se näkökulma värittää edelleen mielikuviamme. Bobrikov on nyt ja ikuisesti Suomen syöjä; Timo Soini (ps) kuvaili nykyistä ministerikollegaansa Olli Rehniä (kesk) muutama vuosi sitten “Brysselin Bobrikoviksi”, mistä Rehn loukkaantui verisesti. Viime kesäinen Olli Immosen (ps) natsikohu sai alkunsa poseeraamisesta Eugen Schaumanin haudalla. Vaikka harva ehkä tekee haudalle pyhiinvaelluksia, Schaumanin maine on Suomessa edelleenkin vähintään kaksijakoinen.

Keskisarjan kirjan tapauksissa tekijät tuntuvat paikoitellen reppanoilta, mutta he olivat hyvinkin valmiita veritekoihin. Schauman, Verikoirat tai Salosen vaari taistelivat kokemaansa vihollista vastaan käytössään olevilla keinoilla, kuten nykyisetkin terroristit. Viime kädessä ero on meidän suhteessamme tekijöihin. Sadan vuoden takaisten suomalaisten vihollinen oli Venäjä, jonka ikeen alta sittemmin itsenäistyttiin. Nyt Eurooppaan tehdyissä iskuissa on hyökätään länsimaista kulttuuria vastaan – kulttuuria, johon itsekin kuulumme. Katsomme tekoja eri puolilta.

Tätä asetelmaa vahvistetaan ja uusinnetaan jatkuvasti. Petäjävedellä ei tapahtunut terrori-iskua. Münchenin ampumisista puhuttiin ensin terrorismina mutta siirryttiin sitten yksinäisen suden teoriaan, kun alkoi käydä selväksi, että tekijällä ei ole yhteyksiä islamisteihin. Viernheimissa elokuvateatteriin hyökänneen sällin motiiveista ei ole mitään tietoa, mutta kyse ei ollut terrorismista. Japanissa 26-vuotias mies puukotti 19 ihmistä hengiltä hoitolaitoksessa, ja siinäkin yhteydessä katsottiin parhaaksi kertoa, että kyse ei liene islamistisesta ääritoiminnasta. Nizzan kuorma-autotappaja nimettiin välittömästi islamilaiseksi terroristiksi, vaikka hänen tapansa olivat ilmeisesti kaukana uskonnollisista.

En yritä puolustella tai vähätellä terrorismia, en liioin hakea sille oikeutusta. Ei sellaista ole. Tällä hetkellä kuitenkin vaikuttaa siltä, että terrorismiksi mielletään ennen kaikkea islamin nimissä tehdyt hyökkäykset, ja niistä erityisesti ne, jotka kohdistuvat länsimaisiin uhreihin. Niitä tapauksia on ollut aivan peijoonisti liikaa, mutta uutisointitapa myös vahvistaa mielikuvaa siitä, että kaikki paha johtuu islamista. Tekemällä pesäero menneiden aikojen pommimiesten ja nykypäivän terroristien välillä tätä mielikuvaa venytetään myös yli aikakausien.

Meidän ja Salosen vaarin välillä on sata vuotta mytologiaa todistamassa, että silloisten terroristien teot olivat oikeutettuja. Bobrikov luultavasti olisi eri mieltä.

P.S. Twitterissä pohdiskelin, olisiko Salosen vaari ollut yksi Verikoirista. Ilmeisesti kuitenkaan ei, sillä tuosta joukosta harva joutui tuomiolle, eikä uhrien joukossa vaikuta olevan salaisen poliisin agentteja.

P.P.S. Yleisradio teki Keskisarjan kirjan pohjalta ohjelmasarjan Tarinoita suomalaisesta terrorismista. Suosittelen.

P.P.P.S. Tiina Raevaara kirjoitti Suomen Kuvalehden blogissaan joukkomurhan julkisuudesta. Suosittelen sitäkin.

comments powered by Disqus