Bell Hooks - Mies tahtoo muuttua

Feministi­aktivisti, professori ja kirjailija bell hooks on noussut viime vuosi­kymmeninä etenkin Yhdys­valloissa näkyväksi ajattelijaksi. Hänen kirjansa ovat muokanneet ihmisten käsitystä feminismistä, ja hooks on osaltaan ollut määrittelemässä feminismiä siksi inter­sektionaaliseksi ajatus­malliksi, jona useimmat nyky­feministit sen tuntevat.

Hooks on kirjoittanut kymmeniä teoksia, mutta suomeksi niitä on julkaistu vain vähän. Mies tahtoo muuttua on sekin käännetty vasta tänä vuonna, vaikka kirja on alun­perin ilmestynyt jo vuonna 2004.

Viive näkyy jossain määrin kirjan teemoissa. Tunteiden näyttämisestä ja niistä puhumisesta, miehen mallista ja seksuaalisuudesta on alettu puhua meilläkin, joten kirja ei ehkä enää toimi samalla tavalla keskustelun herättäjänä kuin se olisi voinut toimia 15 vuotta sitten. Välillä se tuntuu kuvaavan täysin eri maailmaa kuin missä minä olen elänyt. Osittain tämä johtunee siitä, että niinhän se tekeekin: kirjoittaja on vanhempieni suku­polvea, musta amerikkalainen, joka on kasvanut väki­valtaisen isän dominoimassa perheessä. Tätä taustaa käytetään kirjassa toistuvasti esi­merkkinä, ja siihen on hivenen vaikea samaistua.

Hooksin maalaama kuva miehestä ei ole mairitteleva. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se olisi tosi. Osa hooksin kuvauksesta – sanotaan nyt vaikka lapsensa hylkäävien miesten ja yksin­huoltaja­äitien toistuminen tekstissä – on kulttuuri­sidonnaista ja meillä ehkä harvinaisempaa kuin hooksin havainnoimassa ympäristössä. Kun puhutaan miehisestä väki­vallasta, kuva voi kuitenkin olla kiusallisenkin tarkka. Tosi­asia nimittäin on, että esi­merkiksi muutaman vuoden takaisen tutkimuksen mukaan Suomi oli EU:n toiseksi väki­valtaisin maa naiselle. Toisessa kyselyssä joka yhdeksäs suomalainen hyväksyi raiskauksen joissakin tilanteissa.

Hooksin varsinaisena maalina on patriarkaatti, jonka hän määrittelee seuraavasti:

Patriarkaatti on poliittis-yhteis­kunnallinen järjestelmä, joka korostaa, että miehet ovat lähtö­kohtaisesti hallitsevia, kaikkea ja kaikkia heikkoina pidettyjä, erityisesti naisia, korkeampia ja että heillä on oikeus hallita ja vallita heikkoja ja säilyttää hallitseva asemansa monen­laisilla psykologisen terorrismin ja väki­vallan muodoilla.

Mies tahtoo muuttua

Kovaa tekstiä, jota hooks vielä kärjistää kertomalla käyttävänsä usein käsite­yhdistelmää “imperialistinen valkoista valtaa kannattava kapitalistinen patriarkaatti”. Pelkästä avain­sana­listasta meinaa iskeä defenssit päälle.

Vaan kun sitten terästää katseensa, tuosta patriarkaatista on aika helppo nähdä merkkejä ympärillään. Se näkyy siinä, miten Suostumus 2018 -kansalais­aloite synnytti spontaania vastustusta, pää­asiassa tietenkin miesten keskuudessa. Se näkyy siinä, miten #metoo-liike herätti ihmiset puolustelemaan käytöstä, jota ei pitäisi voida puolustella. Siinä, miten meillä palvottiin ja palvotaan suuria miehiä – sanotaan nyt vaikka Vesa-Matti Loiria tai Jörn Donneria. Miten seniori­journalisti masturboi kesken video­neuvottelun, ja oikeasti maailmasta löytyy ihmisiä, jotka pitävät asiaa vain harmillisena teknisenä virheenä. Tai siinä, miten naiset kohtaavat asiakas­palvelu­työssä seksuaalista häirintää. Tai miten maailma on suunniteltu miehille. Ja toisaalta, miten varus­mies­palvelus nähdään edelleen miehille velvollisuutena ja naisille korkeintaan mahdollisuutena.

Se näkyy myös siinä, miten Sanna Marinin (sd) esiintymistä Trendi-lehden haastattelussa räävitään päivä­tolkulla. Miten synkimmillään jopa hänen kelvollisuutensa äitinä kyseen­alaistetaan. Miten Aki Pyysingin kaltainen hahmo kehtaa kommentoida pää­ministerin ulko­näköä, miten Juhana Vartiaisen (kok) kaltainen kansan­edustaja jakaa Pyysingin kirjoituksen ylistäen. Vartiainen – eduskunnan feministi­ryhmän vara­puheen­johtaja – toki poisti myöhemmin jakonsa pahoitellen ja kertoen, että muuten kirjoitus oli kuitenkin ihan priimaa.

On toki ihan positiivista, että näistä ilmiöistä nousee nykyään myös kritiikkiä. Video­neuvottelu­viihtyjä pantiin hyllylle, Marinia puolustettiin. Raiskauksen määritelmää ollaan muuttamassa suostumus­perustaiseksi. Abortti­lain uudistukseen tähtäävä kansalais­aloite on jo ylittänyt vaadittavan kannatus­määrän; senkin kääntö­puolena tosin aborttia on jo aiemmin soviteltu konservatiivisen politiikan peli­nappulaksi.

Tämä kaikki ei tietenkään lue hooksin kirjassa, mutta kytkös on nähtävissä, jos sen haluaa nähdä. Toki kirjaa lukiessa on myös helppo panna sormet korviin, jos siltä tuntuu.

Kirjassa on myös havaintoja elo­kuvista, Harry Potterista ja lasten­kirjoista. Voisi olla ihan paikallaan tutkailla tarkemin, millaista maailmaa poikien kirjallisuus luo – ja miksi meillä yli­päätään on erikseen poikien kirjallisuutta, jota näköjään kirjoittavat lähinnä miehet.

Ja sitten on se oma­kohtaisempi kokemus. Kun hooks kirjoittaa isän ja pojan suhteesta, tai siitä, miten poikia kasvatetaan, en voi välttyä itse­tutkiskelulta. Kun suutun pojalleni, miksi sen teen? Siksi, että hän tekee väärin? Koska hän ei toimi kuten odotan hänen toimivan? Kuten yhteis­kunta odottaa hänen toimivan? Kuten minä olisin toiminut hänen ikäisenään? Kuten minä toimisin nyt? Erotanko näitä edes toisistaan?

Pyrin elämään hyvin, toimimaan esi­merkkinä lapsilleni, opettamaan heille tärkeitä asioita. Aina en tiedä, onnistunko siinä. Kirja herättää pohtimaan, mitä voisin tehdä toisin. Mitä pitäisi tehdä toisin.

Mies tahtoo muuttua ei ole helppo kirja. Hetkittäin sen maalailut miehistä ovat suoraan sanoen raivostuttavia. Luku­kokemuksena ehkä isoin ongelma on, että se vaikuttaa yhdeltä puheen­vuorolta keskustelussa, jonka muut osa­puolet ovat paljolti tuntemattomia ja näkymättömiä. Jos kirja olisi käännetty 15 vuotta sitten, tarttuma­pintaa voisi olla enemmän, mutta ehkä se tuolloin olisi ollut meikäläiseen keskusteluun liian radikaali. Pelkäksi historialliseksi kuriositeetiksi se ei kuitenkaan jää vieläkään.

P.S. Käynnissä olevan pandemian pelätään lisäävän lähi­suhde­väki­valtaa. THL onkin käynnistänyt aiheesta tutkimuksen-.

P.P.S. Jep, tiedän kyllä, että myös Elina Lepo­mäki (kok) jakoi Pyysingin kirjoituksen. En juurikaan arvosta, mutta Vartiainen erikseen kehui tekstiä sen jakaessaan – ja vielä poistamisen jälkeenkin.