Ideologiaa ja ajattelua

Chimanda Ngozi Adichie: We Should All Be Feminists

Maailmasta löytyi jälleen virhe, ja Sanna Ukkolan täytyy korjata se. Sunnuntaina Ylen sivuilla julkaistussa kolumnissaan Ukkola ihmettelee, miksi lapsille pakko­syötetään ideologiaa.

Ukkola ottaa esimerkeikseen luomu­ruuan, veganismin ja feminismin. Koska ehdin kirjoittaa luomu­tuotannon tuesta jo viime viikolla ja Helsinkiä hämmentäneestä vegaani­ruoka­kokeilusta toukokuussa, jää jäljelle enää feminismi.

Tällä kertaa kyse on siitä, että yhdeksäs­luokkalaisille jaetaan Chimanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Tämä on luonnollisesti paha asia. Koska en välittömästi ymmärtänyt, miksi, päätin ryhtyä radikaaliksi.

Luin kirjan.

Kokonaiskuvaa etsimässä

Ukkola tarttuu kolumnissaan kirjan muutamaan kohtaan, jotka kieltämättä vaikuttavat jossain määrin vanhentuneilta. Suomalaisia naisia ei ehkä enää kansallisella tasolla “opeteta pyrkimään naimisiin”, kuten kirjassa Ukkolankin mukaan kerrotaan. Keskittymällä muutamiin kuvauksiin nigerialaisesta seurustelu­kulttuurista Ukkola tekee kuitenkin vääryyttä Adichien esseelle.

Pääosa kirjasta on nimittäin tuttuja ja puoli­tuttuja havaintoja ja kuvauksia tilanteista, joihin törmää päivittäin myös Suomessa. Esseessä kerrotaan tilanteista, joissa naista kohdellaan kuin ilmaa, koska seka­seurueessa miehen oletetaan olevan se ainut päätös­valtainen yksilö. Siinä kerrotaan, kuinka tytöille korostetaan, miten tärkeää on olla pidetty, ja miten naisten pitää välttää yhteenottoja.

Kirjassa kerrotaan, miten tyttöjen pitää edelleen olla huolissaan siitä, mitä pojat heistä ajattelevat. Siinä kerrotaan, miten poikia koulitaan peittämään heikkoutensa ja korostamaan maskuliinisuuttaan.

Esseessä kerrotaan, miten tyttöjä kasvatetaan tiettyyn muottiin. Miten erityisesti naisilta edellytetään tietynlaista pukeutumista. Miten tavoista tulee normeja. Ja siinä kerrotaan myös, kuinka Nigeriassa joukko­raiskauksen kohteeksi joutunut nainen joutuu itse syytösten kohteeksi.

Ukkola poimii esimerkkinsä kuin rusinat pullasta ja jättää huomiotta, kuinka paljon tartunta­pintaa kirjassa on myös meikäläiseen elämänmenoon.

Suomessakin liike­toiminnan kärkipaikat ovat edelleen miesten hommia; Keskus­kauppa­kamarin selvityksen mukaan pörssi­yhtiöiden toimitus­johtajista viisi on naisia, ja johto­ryhmissä naisten osuus pieneni edellisestä katsauksesta. Vaikka naisia pääsee hallitus­paikoille entistä useammin, esikuvia on edelleen vähän.

Suomessa, Herran vuonna 2017, liikunnan­opettajat pitävät sukupuolen mukaan jaettuja liikunta­ryhmiä tarpeellisina, koska “kovinkaan moni tytöistä ei tahdo pelata […] eivätkä pojat innostuisi muodostelma­luistelusta.” Eikä näitä ryhmiä pidä päästää sekoittumaan, ettei innostus vain pääse heräämään.

Suomessa, vuonna 2016, perus­suomalaisten kaupungin­valtuutettu pohdiskeli, että joukkoraiskatun naisen “kantsii ajatella mitä tekee” ja penäsi uhrin omaa vastuuta. Meillä on Henry Laasanen seuraajineen puhumassa naisen seksuaalisesta vallasta – samaan tapaan kuin Nigeriassa.

Adichie kertoo kaikesta tästä lempeästi. Hän kuvailee yksittäisiä tapahtumia, omia ja tuttaviensa kokemuksia, ja kutoo niiden kautta kuvaa feminismistä. Pyrkimyksestä tasa-arvoon. Pyrkimyksestä siihen, että niin naisilla kuin miehilläkin olisi parempi olla. Mahdollisuus olla oma itsensä.

Ei kirja tietenkään täydellinen ole. Se on kuitenkin helppo­lukuinen, humaani, hetkittäin jopa hauska. Se sisältää tuttuja piirteitä ja toisaalta riittävästi erilaisuutta, jotta se herättää miettimään asioita hiukan kotipiirejä laajemmassa skaalassa.

Jos opettajat ovat kartalla, Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on erinomainen apuväline opetukseen ja kimmoke keskusteluun, itse­tutkiskeluun ja ajatteluun. On sääli, jos hartiat vedetään lukkoon ideologian takia.

P.S. Kirjan voi hakea paperisena kaupasta tai hyvällä tuurilla lainata kirjastosta. Jos kielitaito riittää, sen voi hankkia sähköisenä ainakin ruotsiksi ja englanniksi. Myös suomenkielinen e-kirja on tulossa.

P.P.S. Muun muassa Jani Kinnunen huomauttaa vastineessaan ideologian olevan läsnä aika tarkkaan jokaisessa koulussa tehdyssä valinnassa – useimmat niistä vain noudattelevat ideologiaa, jonka Ukkolakin jakaa. Myös Leo Stranius (vihr) kirjoittaa omassa vastineessaan samasta aiheesta.

P.P.P.S. Ukkola on käsitellyt seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyviä kohuja suorastaan hämmentävällä tarmolla. Hän on osaltaan aktiivisesti pyrkinyt vahvistamaan sitä kuvaa feminismistä – negatiivista, miesvihaista, huumorintajutonta – jota vastaan Adichiekin taistelee. Ei ihme, että kirja ei miellytä.

comments powered by Disqus