Feministiaktivisti, professori ja kirjailija bell hooks on noussut viime vuosikymmeninä etenkin Yhdysvalloissa näkyväksi ajattelijaksi. Hänen kirjansa ovat muokanneet ihmisten käsitystä feminismistä, ja hooks on osaltaan ollut määrittelemässä feminismiä siksi intersektionaaliseksi ajatusmalliksi, jona useimmat nykyfeministit sen tuntevat.
Hooks on kirjoittanut kymmeniä teoksia, mutta suomeksi niitä on julkaistu vain vähän. Mies tahtoo muuttua on sekin käännetty vasta tänä vuonna, vaikka kirja on alunperin ilmestynyt jo vuonna 2004.
Viive näkyy jossain määrin kirjan teemoissa. Tunteiden näyttämisestä ja niistä puhumisesta, miehen mallista ja seksuaalisuudesta on alettu puhua meilläkin, joten kirja ei ehkä enää toimi samalla tavalla keskustelun herättäjänä kuin se olisi voinut toimia 15 vuotta sitten. Välillä se tuntuu kuvaavan täysin eri maailmaa kuin missä minä olen elänyt. Osittain tämä johtunee siitä, että niinhän se tekeekin: kirjoittaja on vanhempieni sukupolvea, musta amerikkalainen, joka on kasvanut väkivaltaisen isän dominoimassa perheessä. Tätä taustaa käytetään kirjassa toistuvasti esimerkkinä, ja siihen on hivenen vaikea samaistua.
Hooksin maalaama kuva miehestä ei ole mairitteleva. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se olisi tosi. Osa hooksin kuvauksesta – sanotaan nyt vaikka lapsensa hylkäävien miesten ja yksinhuoltajaäitien toistuminen tekstissä – on kulttuurisidonnaista ja meillä ehkä harvinaisempaa kuin hooksin havainnoimassa ympäristössä. Kun puhutaan miehisestä väkivallasta, kuva voi kuitenkin olla kiusallisenkin tarkka. Tosiasia nimittäin on, että esimerkiksi muutaman vuoden takaisen tutkimuksen mukaan Suomi oli EU:n toiseksi väkivaltaisin maa naiselle. Toisessa kyselyssä joka yhdeksäs suomalainen hyväksyi raiskauksen joissakin tilanteissa.
Hooksin varsinaisena maalina on patriarkaatti, jonka hän määrittelee seuraavasti:
Patriarkaatti on poliittis-yhteiskunnallinen järjestelmä, joka korostaa, että miehet ovat lähtökohtaisesti hallitsevia, kaikkea ja kaikkia heikkoina pidettyjä, erityisesti naisia, korkeampia ja että heillä on oikeus hallita ja vallita heikkoja ja säilyttää hallitseva asemansa monenlaisilla psykologisen terorrismin ja väkivallan muodoilla.
Mies tahtoo muuttua
Kovaa tekstiä, jota hooks vielä kärjistää kertomalla käyttävänsä usein käsiteyhdistelmää “imperialistinen valkoista valtaa kannattava kapitalistinen patriarkaatti”. Pelkästä avainsanalistasta meinaa iskeä defenssit päälle.
Vaan kun sitten terästää katseensa, tuosta patriarkaatista on aika helppo nähdä merkkejä ympärillään. Se näkyy siinä, miten Suostumus 2018 -kansalaisaloite synnytti spontaania vastustusta, pääasiassa tietenkin miesten keskuudessa. Se näkyy siinä, miten #metoo-liike herätti ihmiset puolustelemaan käytöstä, jota ei pitäisi voida puolustella. Siinä, miten meillä palvottiin ja palvotaan suuria miehiä – sanotaan nyt vaikka Vesa-Matti Loiria tai Jörn Donneria. Miten seniorijournalisti masturboi kesken videoneuvottelun, ja oikeasti maailmasta löytyy ihmisiä, jotka pitävät asiaa vain harmillisena teknisenä virheenä. Tai siinä, miten naiset kohtaavat asiakaspalvelutyössä seksuaalista häirintää. Tai miten maailma on suunniteltu miehille. Ja toisaalta, miten varusmiespalvelus nähdään edelleen miehille velvollisuutena ja naisille korkeintaan mahdollisuutena.
Se näkyy myös siinä, miten Sanna Marinin (sd) esiintymistä Trendi-lehden haastattelussa räävitään päivätolkulla. Miten synkimmillään jopa hänen kelvollisuutensa äitinä kyseenalaistetaan. Miten Aki Pyysingin kaltainen hahmo kehtaa kommentoida pääministerin ulkonäköä, miten Juhana Vartiaisen (kok) kaltainen kansanedustaja jakaa Pyysingin kirjoituksen ylistäen. Vartiainen – eduskunnan feministiryhmän varapuheenjohtaja – toki poisti myöhemmin jakonsa pahoitellen ja kertoen, että muuten kirjoitus oli kuitenkin ihan priimaa.
On toki ihan positiivista, että näistä ilmiöistä nousee nykyään myös kritiikkiä. Videoneuvotteluviihtyjä pantiin hyllylle, Marinia puolustettiin. Raiskauksen määritelmää ollaan muuttamassa suostumusperustaiseksi. Aborttilain uudistukseen tähtäävä kansalaisaloite on jo ylittänyt vaadittavan kannatusmäärän; senkin kääntöpuolena tosin aborttia on jo aiemmin soviteltu konservatiivisen politiikan pelinappulaksi.
Tämä kaikki ei tietenkään lue hooksin kirjassa, mutta kytkös on nähtävissä, jos sen haluaa nähdä. Toki kirjaa lukiessa on myös helppo panna sormet korviin, jos siltä tuntuu.
Kirjassa on myös havaintoja elokuvista, Harry Potterista ja lastenkirjoista. Voisi olla ihan paikallaan tutkailla tarkemin, millaista maailmaa poikien kirjallisuus luo – ja miksi meillä ylipäätään on erikseen poikien kirjallisuutta, jota näköjään kirjoittavat lähinnä miehet.
Ja sitten on se omakohtaisempi kokemus. Kun hooks kirjoittaa isän ja pojan suhteesta, tai siitä, miten poikia kasvatetaan, en voi välttyä itsetutkiskelulta. Kun suutun pojalleni, miksi sen teen? Siksi, että hän tekee väärin? Koska hän ei toimi kuten odotan hänen toimivan? Kuten yhteiskunta odottaa hänen toimivan? Kuten minä olisin toiminut hänen ikäisenään? Kuten minä toimisin nyt? Erotanko näitä edes toisistaan?
Pyrin elämään hyvin, toimimaan esimerkkinä lapsilleni, opettamaan heille tärkeitä asioita. Aina en tiedä, onnistunko siinä. Kirja herättää pohtimaan, mitä voisin tehdä toisin. Mitä pitäisi tehdä toisin.
Mies tahtoo muuttua ei ole helppo kirja. Hetkittäin sen maalailut miehistä ovat suoraan sanoen raivostuttavia. Lukukokemuksena ehkä isoin ongelma on, että se vaikuttaa yhdeltä puheenvuorolta keskustelussa, jonka muut osapuolet ovat paljolti tuntemattomia ja näkymättömiä. Jos kirja olisi käännetty 15 vuotta sitten, tarttumapintaa voisi olla enemmän, mutta ehkä se tuolloin olisi ollut meikäläiseen keskusteluun liian radikaali. Pelkäksi historialliseksi kuriositeetiksi se ei kuitenkaan jää vieläkään.
P.S. Käynnissä olevan pandemian pelätään lisäävän lähisuhdeväkivaltaa. THL onkin käynnistänyt aiheesta tutkimuksen-.
P.P.S. Jep, tiedän kyllä, että myös Elina Lepomäki (kok) jakoi Pyysingin kirjoituksen. En juurikaan arvosta, mutta Vartiainen erikseen kehui tekstiä sen jakaessaan – ja vielä poistamisen jälkeenkin.
P.P.P.S. Jos haluaa helpompaa luettavaa feminismistä, pari vuotta sitten peruskouluissa jaettiin Chimanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Siitäkin voi hyvin aloittaa.