Parisuhde kristityn silmin

Seurakuntalainen-lehti kirjoitti muutama viikko sitten (8.3.) Itä-Suomen yli­opistossa tehdystä pro gradu -tutkielmasta, jossa oli selvitetty uskovien ja ei-uskovien välisiä pari­suhteita. Kyseinen artikkeli on kohtalainen summaus gradusta, mutta koska olin utelias, päätin lukea varsinaisen opin­näytteen.

Kyseinen gradu1 perustuu kyselyyn, johon haettiin vastaajia kirkollisissa lehdissä ja Lapin Kansassa julkaistulla ilmoituksella. Noin kuuden­kymmenen vastauksen materiaalia karsittiin yhden­mukaisuuden nimissä siten, että lopulta saatiin koherentti 40 vastauksen setti, jossa kaikki vastaajat kuuluivat evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Tutkielma on mielen­kiintoinen katsaus uskovan ja ei-uskovan väliseen raja­pintaan. Siinä kerrotaan – toki yksittäisten kokemusten kautta – yhteis­elosta ja toisaalta risti­riidoista, joita saattaa syntyä, kun erilaiset elämän­katsomukset kohtaavat. Parhaimmillaan puolison ei-uskonnollinen vakaumus on koettu elämää rikastuttavana asiana, joka on johtanut hedelmällisiin keskusteluihin ja oman uskon syvenemiseen. Pahimmillaan pari­suhde on ollut henkistä ja hengellistä väki­valtaa.

Samaan aikaan on todettava, että kyse on päivän­selvästi puolueellisista todistuksista. Kuvaus pari­suhteen tilasta, omasta ja puolison vakaumuksesta ja sen syvyydestä on lähtöisin uskovan vastaajan kynästä. Vastaajat ovat valikoituneet kyselyyn oman aktiivisuutensa mukaan.

Tasapuolisesti uskon ehdoilla

Tutkielman lukeminen oli mielen­kiintoista myös siksi, että se on esi­merkki siitä, miten sujuvasti näkemys vinoutuu. Ehkä selkeimmin tämä käy ilmi kuvauksessa pari­suhteen kompromisseista:

Puolisoiden eriävän elämän­katsomuksen vaikutukset perheeseen ja lasten kasvatukseen vaikuttavat tutkielman perusteella olevan vähäisiä. Puolisot ovat pystyneet tekemään kompromisseja avio­liiton solmimisen, lasten kastamisen ja uskonnollisen tai uskonnottoman kasvatuksen suhteen. Suurin osa niistä vastaajista, joilla on lapsia, kertoo lasten tulleen kastetuiksi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Päätös kastamisesta on suurimmalle osalle paris­kunnista ollut helppo, vain muutama kertoo asiasta olleen erityistä keskustelua puolison kanssa. Vain kaksi vastaajaa kertoo, ettei lapsia ole kastettu eriävän elämän­katsomuksen vuoksi.

Saanko uskoa? Elämän­katsomukselliset erot pari­suhteen haasteena1

Kompromissi on sitä, että toinen osa­puoli tekee sen mitä toinen tärkeäksi kokee.

Jep! Vastaajista 32:lla oli lapsia, ja näistä kahden lapsia ei ole kastettu. Avio­liitossa elävistä kaksi kolmas­osaa on joko vihitty kirkossa tai avio­liitto on siunattu – ja osassa pari­suhteista ei-uskova puoliso on liittynyt kirkkoon, jotta on saatu kirkkohäät. Itse olen ymmärtänyt kompromissin olevan sitä, että molemmat osa­puolet joustavat; tässä tapauksessa se on ilmeisesti sitä, että vihkimisen sijaan ehkä vain siunataan, mutta lapset on kyllä syytä kastaa.

Monissa sana­muodoissa kristillinen vaihto­ehto on se hyväksyttävä oletus, ja ateisti­puolison vastaava toiminta synnyttää risti­riitoja:

Vastaajat myös kirjoittavat, että uskonnottoman puolison kanssa he ovat kasvattaneet lapsensa oman uskonsa mukaisesti, koska puolison suhtautuminen uskontoon on ollut hyvin pitkälle välin­pitämätön, eikä tämä ole kokenut lasten uskonnollista kasvatusta mitenkään vääräksi tai haitalliseksi lapselle.

[…]

Eräs vastaaja kirjoittaa, että myös lapset olivat tulleet vedetyksi mukaan elämän­katsomuksellisiin ristiriitoihin. Vastaaja kirjoittaa, että puoliso oli kokenut tarvetta saada lapset “puolelleen” ja irti uskonnollisuudesta. Tästä johtuen vastaaja kokee, että lapset olivat kasvaneet enemmän uskonnottomiksi tai ateisteiksi, sillä uskonnollisuuteen oli perheessä puolison toimesta suhtauduttu negatiivisesti ja uskonnollisuus oli pyritty häivyttämään perheen elämästä, vaikka se olikin merkittävä ja tärkeä osa vastaajan elämää.

Saanko uskoa? Elämän­katsomukselliset erot pari­suhteen haasteena1

Jälkimmäisessä pätkässä saattaa olla kyse samaisesta paris­kunnasta, jossa esiintyi henkistä väkivaltaa. On kuitenkin huomattava, että lasten kasvattaminen uskonnollisiksi on ihan ok, koska eihän uskonnoton puoliso siitä välitä. Moni vastaaja kuitenkin harmittelee kuinka ei ole kehdannut kasvattaa lapsia aivan niin uskonnollisesti kuin haluaisi. Siinä yksittäisessä tapauksessa, jossa lapsista on uhannut tulla ateisteja, heidät on “vedetty mukaan elämän­katsomuksellisiin ristiriitoihin”.

Ja tottahan se tietenkin on. Ei ristiriitoja synny, jos toisella osa­puolella ei ole kantaa. Ja kun sen osa­puolen kantaa ei varsinaisesti edes kysytä vaan annetaan toisen osa­puolen kertoa se hänen puolestaan, säilyy kertojan otsakin kirkkaana.

Gradun ja siinä esitettyjen lainausten perusteella ainakin muutaman vastaajan puolisot vaikuttavat aika ikäviltä tyypeiltä. Vaikka tutkielman tekijä vannoo kristityn avio­liitto­käsityksen nimiin, on silti vaikea uskoa, että puolison syrjä­hypyn voisi oikeasti sanoa johtuvan tämän uskonnottomuudesta. Ei uskonnolla ole yksin­oikeutta moraaliin, vaikka vastaaja eron tullen mahdollisesti haluaa asioita siten rationalisoida.

Tämä on tutkielman heikko puoli: ainoastaan uskovan osa­puolen näkökulmasta kertova pari­suhde­materiaali ei edes yritä olla objektiivista. Gradussa kirkko­häiden kaltaiset ilmeisen positiiviset asiat kuvautuvat neutraaleina kompromisseina, neutraalius koetaan jo vähintäänkin kahlitsevana. Parhaimmissa pari­suhteissa uskoon suhtaudutaan kunnioittaen ja kannustaen – siis siinä määrin kannustaen, että uskonnoton puoliso osallistuu itsekin uskonnollisiin tilaisuuksiin.

Kirkko ja usko

Lopuksi on vielä kiinnitettävä huomio niihin satunnaisiin yhtäläisyys­merkkeihin, joita gradussa vedetään kirkkoon kuulumisen ja uskon välille. Vastaajiksi etsittiin “kristillisen vakaumuksen omaavia” henkilöitä, mutta paikoitellen tämä sekoittuu kirkon jäsenyyteen. Joskus tämä on ymmärrettävää – esimerkiksi silloin, kun sekoittuminen liittyy yhteisöllisyyteen:

Tutkielmassani nousee esille, että pari­suhteessa uskova on usein se, joka vieraantuu kirkosta, mutta uskonnoton tai ateisti säilyttää elämän­katsomuksensa muuttumattomana.

Saanko uskoa? Elämän­katsomukselliset erot pari­suhteen haasteena1

Toki tässäkin kohtaa on muistettava, että arvio ei-uskovan elämän­katsomuksesta on uskovan puolison antama. Voin kuitenkin kuvitella, että osin seura­kunnan sosiaalisuuteen nojaava uskonnollisuus saattaa kokea pari­suhteessa kovemman kolauksen kuin uskonnoton, ehkä lähtö­kohtaisesti itse­riittoisempi vakaumus.

Isompi virhe on Seura­kuntalaisenkin juttuunsa päätös­sanoiksi valitsema arvio:

Pyyny-Nevalainen uskoo, että teema pysyy tulevaisuudessakin ajan­kohtaisena.

Kirkosta eroaminen, lasten kastamatta jättäminen ja yhteis­kunnan maallistuminen johtavat siihen, että yhä useammissa perheissä toinen puolisoista on uskova ja toinen ei.

Tätä seuraa, kun uskova ja ateisti päätyvät pari­suhteeseen (Seura­kuntalainen 3.8.2018)

Se, miten eroakirkosta.fi on vaikuttanut kirkon jäsen­määriin, tai kuinka lasten kastaminen on vähentynyt, kun kirkkoon liittyminen ei enää ole automaattista, kertovat omaa kieltään siitä, että kirkon jäsenyys on aika heikko indikaattori uskolle. Vaikka gradussa itse asiassa ei-uskova määritellään kirkkoon kuulumattomaksi, ainakin yhden vastaajan puoliso kuului edelleen kirkkoon “muista kuin uskonnollisista syistä”. Toisaalta kirkkoon kuulumattomuus ei sekään tarkoita uskon puutetta.

On tietenkin selvää, että luen tutkielmaa kuin piru Raamattua. Luulen, että siitä haistelemani yleis­vire on kuitenkin yleistettävissä edelleen yhteis­kuntaamme laajemminkin. Kastaminen ei ole ongelma, koska se on tiivis osa suomalaista kulttuuria. Uskonnottomatkin menevät kirkossa naimisiin, sillä se nyt vaan on meillä tapana. Edus­kunnan istunto­kausi aloitetaan jumalan­palveluksella, koska näin on tehty ennenkin. Meillä rehtorit harmittelevat huomautusta uskonnollisista aamun­avauksista, koska uskonnottomille oppilaille on kuitenkin jossain koulun kolkassa ääni­eristetty koppi, johon paeta.

Pari­suhde on tietenkin kompromisseja, enkä missään nimessä paheksu yksittäisten henkilöiden päätöksiä. Jos maailman­katsomus eroaa reippaasti, on selvää, että se saattaa aiheuttaa kitkaa. Tämän tutkielman perusteella kitka on kuitenkin pää­osin maltillista. Suomalaiset uskonnottomat ja ateistit tuntuvat olevan peijoonin joustavaa porukkaa.

P.S. Gradun aineisto­keruu­osiossa kerrotaan, että kyselyyn tuli kuusi kirje­vastausta, joista kolme jätettiin huomiotta; niissä ei vastattu kyselyyn vaan ne olivat kannan­ottoja tutkielmaan. Olisi tavallaan mielen­kiintoista lukea nuo kolme kirjettä.

P.P.S. Sivu­huomiona: “Kolmen vastaajan kirjoituksissa toistuu sama inhottavaksi ja loukkaavaksi koettu asia, heidän puolisonsa on viitannut heidän Jumalaansa satu­olentona, ja näin ollen heidän mielestään vähätellyt ja halveksinut heidän henkilö­kohtaista uskoaan.” Peijoonin totta. Älkää tehkö niin.

1 Pyyny-Nevalainen: Saanko uskoa? Elämän­katsomukselliset erot pari­suhteen haasteena (Pro-gradu, Itä-Suomen yliopisto 2018), urn:nbn:fi:uef-20180226

comments powered by Disqus