Luin Neal Stephensonin edellisen kirjan, Sevenevesin pari vuotta sitten osana Hugo-palkintorypistystä. Harmittelin tuolloin, kuinka vaihtoehtoista historiaa kertova Baroque Cycle on jäänyt hyllyyn horrostamaan.
En ole edelleenkään päässyt tuossa kirjasarjassa alkua pidemmälle, mutta sain kuitenkin jonkinlaista makua Stephensonin historiakäsityksestä. Hänen tuorein kirjansa, yhdessä Nicole Gallandin kanssa kirjoitettu The Rise and Fall of D.O.D.O. on nimittäin ainakin jossain määrin vaihtoehtoiseksi historiaksi luettavaa.
Kirjan päähenkilö Melisande Stokes on taitava kielitieteilijä, joka eräänä päivänä törmää pomonsa ovella Tristan Lyonsiin. Lyons kuulee Stokesin osaavan lukuisia kuolleita kieliä, ja niinpä hän tarjoaa Stokesille töitä: tehtävänä olisi kääntää iso nippu erilaisista lähteistä, eri aikakausilta peräisin olevia dokumentteja ja etsiä niistä yhdistäviä tekijöitä.
Ei kestä kauan, kun yhteinen tekijä löytyy. Stokesille paljastuu, että aina vuoteen 1851 asti maailmassa oli taikuutta. Se oli vuosisatoja luonnollinen osa elämänmenoa, kadottuaan se jäi tarinoihin, ja viimein sitä alettiin pitää pelkkänä kuvitelmana. Lyons kuitenkin työskentelee salaperäisessä hallituksen virastossa – D.O.D.O:ssa – jonka tavoitteena on tuoda taikuus takaisin.
Hyvin nopeasti käy selväksi, että sopivissa olosuhteissa, kvanttimekaniikkaan tukeutumalla, taikuus on edelleen mahdollista. Yksi sen ilmeisimmistä käyttötarkoituksista on aikamatkailu.
Kirjan alku on hetkittäin puuduttavaa tarpomista, mutta vauhtiin päästään, kun ensimmäinen aikamatka viimein toteutuu. Harmi kyllä tuota vauhtia käytetään lähinnä kiertämään kehää: kirjassa esitelty rinnakkaisten maailmojen teoria edellyttää Päiväni murmelina -tyyppistä toistoa, ja niinpä samoja tapahtumia junnataan moneen kertaan pienillä variaatioilla. Huumoria viljellään, välillä jopa onnistuneesti, mutta tarina ei vain tunnu etenevän.
Kirjan kehyksenä toimivat Melisande Stokesin muistiinpanot, mutta virastoelämälle virnuillaan sekoittamalla mukaan myös monenlaista muuta materiaalia, kuten Powerpoint-esityksiä, HR-muistioita ja intra-viestejä. Lopputulos on tyylillinen sekamelska, jossa eri henkilöiden stereotyyppisen mukapersoonalliset kirjoitustavat tuntuvat lähinnä kiusallisilta.
Kirjan henkilökuvaus jättää jokseenkin kylmäksi. Päähenkilöitä lukuunottamatta hahmot ovat ohuita karikatyyrejä, eikä Lyonsin ja Stokesin käsittelykään aivan priimaa ole; tarinan kuluessa kerrotaan useampaan kertaan, kuinka heidän välillään on romanttista kipinöintiä, mutta tätä toistoa lukuunottamatta mikään ei varsinaisesti tunnu viittaavan siihen suuntaan.
Sevenevesin arviossa totesin, että kirjan olisi voinut pistää poikki muutama sata sivua aiemmin ja tehdä sille jatko-osa. The Rise and Fall of D.O.D.O. äityy jälkipuoliskolla vähän samankaltaiseksi tarkoituksettomaksi haahuiluksi, joka sitten vedetään muutamalla äkkiliikkeellä nippuun.
Lopulta kirjasta jää vähän paha maku: vaikuttaa päivänselvältä, että jatkoa on tulossa, ja koko kirjan tarkoitus on vain pedata alkuasetelma uudelle kirjasarjalle. Siinä, missä Seveneves puutteineenkin herätti kiinnostuksen jatkolle, D.O.D.O:n jatko tuntuu herttaisen yhdentekevältä.