Stephenson & Galland - The Rise and Fall of D.O.D.O.

Luin Neal Stephensonin edellisen kirjan, Sevenevesin pari vuotta sitten osana Hugo-palkinto­rypistystä. Harmittelin tuolloin, kuinka vaihto­ehtoista historiaa kertova Baroque Cycle on jäänyt hyllyyn horrostamaan.

En ole edelleenkään päässyt tuossa kirja­sarjassa alkua pidemmälle, mutta sain kuitenkin jonkin­laista makua Stephensonin historia­käsityksestä. Hänen tuorein kirjansa, yhdessä Nicole Gallandin kanssa kirjoitettu The Rise and Fall of D.O.D.O. on nimittäin ainakin jossain määrin vaihto­ehtoiseksi historiaksi luettavaa.

Kirjan pää­henkilö Melisande Stokes on taitava kieli­tieteilijä, joka eräänä päivänä törmää pomonsa ovella Tristan Lyonsiin. Lyons kuulee Stokesin osaavan lukuisia kuolleita kieliä, ja niinpä hän tarjoaa Stokesille töitä: tehtävänä olisi kääntää iso nippu erilaisista lähteistä, eri aika­kausilta peräisin olevia dokumentteja ja etsiä niistä yhdistäviä tekijöitä.

Ei kestä kauan, kun yhteinen tekijä löytyy. Stokesille paljastuu, että aina vuoteen 1851 asti maailmassa oli taikuutta. Se oli vuosi­satoja luonnollinen osa elämän­menoa, kadottuaan se jäi tarinoihin, ja viimein sitä alettiin pitää pelkkänä kuvitelmana. Lyons kuitenkin työskentelee sala­peräisessä hallituksen virastossa – D.O.D.O:ssa – jonka tavoitteena on tuoda taikuus takaisin.

Hyvin nopeasti käy selväksi, että sopivissa olo­suhteissa, kvantti­mekaniikkaan tukeutumalla, taikuus on edelleen mahdollista. Yksi sen ilmeisimmistä käyttö­tarkoituksista on aika­matkailu.

Kirjan alku on hetkittäin puuduttavaa tarpomista, mutta vauhtiin päästään, kun ensimmäinen aika­matka viimein toteutuu. Harmi kyllä tuota vauhtia käytetään lähinnä kiertämään kehää: kirjassa esitelty rinnakkaisten maailmojen teoria edellyttää Päiväni murmelina -tyyppistä toistoa, ja niinpä samoja tapahtumia junnataan moneen kertaan pienillä variaatioilla. Huumoria viljellään, välillä jopa onnistuneesti, mutta tarina ei vain tunnu etenevän.

Kirjan kehyksenä toimivat Melisande Stokesin muistiin­panot, mutta virasto­elämälle virnuillaan sekoittamalla mukaan myös monenlaista muuta materiaalia, kuten Powerpoint-esityksiä, HR-muistioita ja intra-viestejä. Loppu­tulos on tyylillinen seka­melska, jossa eri henkilöiden stereo­tyyppisen muka­persoonalliset kirjoitus­tavat tuntuvat lähinnä kiusallisilta.

Kirjan henkilö­kuvaus jättää jokseenkin kylmäksi. Päähenkilöitä lukuunottamatta hahmot ovat ohuita karikatyyrejä, eikä Lyonsin ja Stokesin käsittelykään aivan priimaa ole; tarinan kuluessa kerrotaan useampaan kertaan, kuinka heidän välillään on romanttista kipinöintiä, mutta tätä toistoa lukuun­ottamatta mikään ei varsinaisesti tunnu viittaavan siihen suuntaan.

Sevenevesin arviossa totesin, että kirjan olisi voinut pistää poikki muutama sata sivua aiemmin ja tehdä sille jatko-osa. The Rise and Fall of D.O.D.O. äityy jälki­puoliskolla vähän saman­kaltaiseksi tarkoituksettomaksi haahuiluksi, joka sitten vedetään muutamalla äkki­liikkeellä nippuun.

Lopulta kirjasta jää vähän paha maku: vaikuttaa päivän­selvältä, että jatkoa on tulossa, ja koko kirjan tarkoitus on vain pedata alku­asetelma uudelle kirja­sarjalle. Siinä, missä Seveneves puutteineenkin herätti kiinnostuksen jatkolle, D.O.D.O:n jatko tuntuu herttaisen yhden­tekevältä.