Seurakuntalainen-lehti kirjoitti muutama viikko sitten (8.3.) Itä-Suomen yliopistossa tehdystä pro gradu -tutkielmasta, jossa oli selvitetty uskovien ja ei-uskovien välisiä parisuhteita. Kyseinen artikkeli on kohtalainen summaus gradusta, mutta koska olin utelias, päätin lukea varsinaisen opinnäytteen.
Kyseinen gradu1 perustuu kyselyyn, johon haettiin vastaajia kirkollisissa lehdissä ja Lapin Kansassa julkaistulla ilmoituksella. Noin kuudenkymmenen vastauksen materiaalia karsittiin yhdenmukaisuuden nimissä siten, että lopulta saatiin koherentti 40 vastauksen setti, jossa kaikki vastaajat kuuluivat evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Tutkielma on mielenkiintoinen katsaus uskovan ja ei-uskovan väliseen rajapintaan. Siinä kerrotaan – toki yksittäisten kokemusten kautta – yhteiselosta ja toisaalta ristiriidoista, joita saattaa syntyä, kun erilaiset elämänkatsomukset kohtaavat. Parhaimmillaan puolison ei-uskonnollinen vakaumus on koettu elämää rikastuttavana asiana, joka on johtanut hedelmällisiin keskusteluihin ja oman uskon syvenemiseen. Pahimmillaan parisuhde on ollut henkistä ja hengellistä väkivaltaa.
Samaan aikaan on todettava, että kyse on päivänselvästi puolueellisista todistuksista. Kuvaus parisuhteen tilasta, omasta ja puolison vakaumuksesta ja sen syvyydestä on lähtöisin uskovan vastaajan kynästä. Vastaajat ovat valikoituneet kyselyyn oman aktiivisuutensa mukaan.
Tasapuolisesti uskon ehdoilla
Tutkielman lukeminen oli mielenkiintoista myös siksi, että se on esimerkki siitä, miten sujuvasti näkemys vinoutuu. Ehkä selkeimmin tämä käy ilmi kuvauksessa parisuhteen kompromisseista:
Puolisoiden eriävän elämänkatsomuksen vaikutukset perheeseen ja lasten kasvatukseen vaikuttavat tutkielman perusteella olevan vähäisiä. Puolisot ovat pystyneet tekemään kompromisseja avioliiton solmimisen, lasten kastamisen ja uskonnollisen tai uskonnottoman kasvatuksen suhteen. Suurin osa niistä vastaajista, joilla on lapsia, kertoo lasten tulleen kastetuiksi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Päätös kastamisesta on suurimmalle osalle pariskunnista ollut helppo, vain muutama kertoo asiasta olleen erityistä keskustelua puolison kanssa. Vain kaksi vastaajaa kertoo, ettei lapsia ole kastettu eriävän elämänkatsomuksen vuoksi.
Saanko uskoa? Elämänkatsomukselliset erot parisuhteen haasteena1
Jep! Vastaajista 32:lla oli lapsia, ja näistä kahden lapsia ei ole kastettu. Avioliitossa elävistä kaksi kolmasosaa on joko vihitty kirkossa tai avioliitto on siunattu – ja osassa parisuhteista ei-uskova puoliso on liittynyt kirkkoon, jotta on saatu kirkkohäät. Itse olen ymmärtänyt kompromissin olevan sitä, että molemmat osapuolet joustavat; tässä tapauksessa se on ilmeisesti sitä, että vihkimisen sijaan ehkä vain siunataan, mutta lapset on kyllä syytä kastaa.
Monissa sanamuodoissa kristillinen vaihtoehto on se hyväksyttävä oletus, ja ateistipuolison vastaava toiminta synnyttää ristiriitoja:
Vastaajat myös kirjoittavat, että uskonnottoman puolison kanssa he ovat kasvattaneet lapsensa oman uskonsa mukaisesti, koska puolison suhtautuminen uskontoon on ollut hyvin pitkälle välinpitämätön, eikä tämä ole kokenut lasten uskonnollista kasvatusta mitenkään vääräksi tai haitalliseksi lapselle.
[…]
Eräs vastaaja kirjoittaa, että myös lapset olivat tulleet vedetyksi mukaan elämänkatsomuksellisiin ristiriitoihin. Vastaaja kirjoittaa, että puoliso oli kokenut tarvetta saada lapset “puolelleen” ja irti uskonnollisuudesta. Tästä johtuen vastaaja kokee, että lapset olivat kasvaneet enemmän uskonnottomiksi tai ateisteiksi, sillä uskonnollisuuteen oli perheessä puolison toimesta suhtauduttu negatiivisesti ja uskonnollisuus oli pyritty häivyttämään perheen elämästä, vaikka se olikin merkittävä ja tärkeä osa vastaajan elämää.
Saanko uskoa? Elämänkatsomukselliset erot parisuhteen haasteena1
Jälkimmäisessä pätkässä saattaa olla kyse samaisesta pariskunnasta, jossa esiintyi henkistä väkivaltaa. On kuitenkin huomattava, että lasten kasvattaminen uskonnollisiksi on ihan ok, koska eihän uskonnoton puoliso siitä välitä. Moni vastaaja kuitenkin harmittelee kuinka ei ole kehdannut kasvattaa lapsia aivan niin uskonnollisesti kuin haluaisi. Siinä yksittäisessä tapauksessa, jossa lapsista on uhannut tulla ateisteja, heidät on “vedetty mukaan elämänkatsomuksellisiin ristiriitoihin”.
Ja tottahan se tietenkin on. Ei ristiriitoja synny, jos toisella osapuolella ei ole kantaa. Ja kun sen osapuolen kantaa ei varsinaisesti edes kysytä vaan annetaan toisen osapuolen kertoa se hänen puolestaan, säilyy kertojan otsakin kirkkaana.
Gradun ja siinä esitettyjen lainausten perusteella ainakin muutaman vastaajan puolisot vaikuttavat aika ikäviltä tyypeiltä. Vaikka tutkielman tekijä vannoo kristityn avioliittokäsityksen nimiin, on silti vaikea uskoa, että puolison syrjähypyn voisi oikeasti sanoa johtuvan tämän uskonnottomuudesta. Ei uskonnolla ole yksinoikeutta moraaliin, vaikka vastaaja eron tullen mahdollisesti haluaa asioita siten rationalisoida.
Tämä on tutkielman heikko puoli: ainoastaan uskovan osapuolen näkökulmasta kertova parisuhdemateriaali ei edes yritä olla objektiivista. Gradussa kirkkohäiden kaltaiset ilmeisen positiiviset asiat kuvautuvat neutraaleina kompromisseina, neutraalius koetaan jo vähintäänkin kahlitsevana. Parhaimmissa parisuhteissa uskoon suhtaudutaan kunnioittaen ja kannustaen – siis siinä määrin kannustaen, että uskonnoton puoliso osallistuu itsekin uskonnollisiin tilaisuuksiin.
Kirkko ja usko
Lopuksi on vielä kiinnitettävä huomio niihin satunnaisiin yhtäläisyysmerkkeihin, joita gradussa vedetään kirkkoon kuulumisen ja uskon välille. Vastaajiksi etsittiin “kristillisen vakaumuksen omaavia” henkilöitä, mutta paikoitellen tämä sekoittuu kirkon jäsenyyteen. Joskus tämä on ymmärrettävää – esimerkiksi silloin, kun sekoittuminen liittyy yhteisöllisyyteen:
Tutkielmassani nousee esille, että parisuhteessa uskova on usein se, joka vieraantuu kirkosta, mutta uskonnoton tai ateisti säilyttää elämänkatsomuksensa muuttumattomana.
Saanko uskoa? Elämänkatsomukselliset erot parisuhteen haasteena1
Toki tässäkin kohtaa on muistettava, että arvio ei-uskovan elämänkatsomuksesta on uskovan puolison antama. Voin kuitenkin kuvitella, että osin seurakunnan sosiaalisuuteen nojaava uskonnollisuus saattaa kokea parisuhteessa kovemman kolauksen kuin uskonnoton, ehkä lähtökohtaisesti itseriittoisempi vakaumus.
Isompi virhe on Seurakuntalaisenkin juttuunsa päätössanoiksi valitsema arvio:
Pyyny-Nevalainen uskoo, että teema pysyy tulevaisuudessakin ajankohtaisena.
Kirkosta eroaminen, lasten kastamatta jättäminen ja yhteiskunnan maallistuminen johtavat siihen, että yhä useammissa perheissä toinen puolisoista on uskova ja toinen ei.
Tätä seuraa, kun uskova ja ateisti päätyvät parisuhteeseen (Seurakuntalainen 3.8.2018)
Se, miten eroakirkosta.fi on vaikuttanut kirkon jäsenmääriin, tai kuinka lasten kastaminen on vähentynyt, kun kirkkoon liittyminen ei enää ole automaattista, kertovat omaa kieltään siitä, että kirkon jäsenyys on aika heikko indikaattori uskolle. Vaikka gradussa itse asiassa ei-uskova määritellään kirkkoon kuulumattomaksi, ainakin yhden vastaajan puoliso kuului edelleen kirkkoon “muista kuin uskonnollisista syistä”. Toisaalta kirkkoon kuulumattomuus ei sekään tarkoita uskon puutetta.
On tietenkin selvää, että luen tutkielmaa kuin piru Raamattua. Luulen, että siitä haistelemani yleisvire on kuitenkin yleistettävissä edelleen yhteiskuntaamme laajemminkin. Kastaminen ei ole ongelma, koska se on tiivis osa suomalaista kulttuuria. Uskonnottomatkin menevät kirkossa naimisiin, sillä se nyt vaan on meillä tapana. Eduskunnan istuntokausi aloitetaan jumalanpalveluksella, koska näin on tehty ennenkin. Meillä rehtorit harmittelevat huomautusta uskonnollisista aamunavauksista, koska uskonnottomille oppilaille on kuitenkin jossain koulun kolkassa äänieristetty koppi, johon paeta.
Parisuhde on tietenkin kompromisseja, enkä missään nimessä paheksu yksittäisten henkilöiden päätöksiä. Jos maailmankatsomus eroaa reippaasti, on selvää, että se saattaa aiheuttaa kitkaa. Tämän tutkielman perusteella kitka on kuitenkin pääosin maltillista. Suomalaiset uskonnottomat ja ateistit tuntuvat olevan peijoonin joustavaa porukkaa.
P.S. Gradun aineistokeruuosiossa kerrotaan, että kyselyyn tuli kuusi kirjevastausta, joista kolme jätettiin huomiotta; niissä ei vastattu kyselyyn vaan ne olivat kannanottoja tutkielmaan. Olisi tavallaan mielenkiintoista lukea nuo kolme kirjettä.
P.P.S. Sivuhuomiona: “Kolmen vastaajan kirjoituksissa toistuu sama inhottavaksi ja loukkaavaksi koettu asia, heidän puolisonsa on viitannut heidän Jumalaansa satuolentona, ja näin ollen heidän mielestään vähätellyt ja halveksinut heidän henkilökohtaista uskoaan.” Peijoonin totta. Älkää tehkö niin.
1 Pyyny-Nevalainen: Saanko uskoa? Elämänkatsomukselliset erot parisuhteen haasteena (Pro-gradu, Itä-Suomen yliopisto 2018), urn:nbn:fi:uef-20180226