J. R. R. Tolkien on aivan syystä fantasiakirjallisuuden suuri nimi. En ole koskaan ollut erityisen innokas lukemaan kirjoja useaan kertaan – useimmat kahteen kertaan lukemani kirjat olen lukenut vahingossa. Tolkienin tuotanto on kuitenkin poikkeus. Luin Tarun sormusten herrasta, Hobitin ja Silmarillionin ensimmäisen kerran joskus varhaisteininä, ja olen palannut niihin pariin otteeseen aikuisiällä. Viimeksi olen lukenut Hobitin vanhemmalle lapselleni.
Tolkien-faneille tämä on tietenkin selvää, mutta vähemmän aiheeseen perehtyneille saattaa tulla yllätyksenä, että vain Hobitti ja Taru sormusten herrasta julkaistiin maestron elinaikana. Jo Silmarillion on kirjailijan pojan Christopher Tolkienin toimittamaa postuumia tuotantoa, ja sen jälkeen kirjoja on julkaistu parikymmentä.
Christopher Tolkien lupaa Gondolinin tuhon olevan kirjoista viimeinen. Silmarillionissa aikoinaan julkaistuista tarinoista kolme oli sellaisia, joiden J. R. R. ajatteli kaipaavan laajempaa käsittelyä. Näistä ensimmäinen, Kullervoa kanavoinut Húrinin lasten tarina julkaistiin vuonna 2007, vuoden 2017 Beren and Lúthien odottaa vielä suomenkielistä käännöstä. Nyt on vuorossa viimeinen tarina, kertomus Tuorista ja noldor-haltioiden viimeisen linnakkeen, Gondolinin, tuhoutumisesta Morgothin kynsissä.
Gondolinin tuhossa Christopher Tolkien esittelee useita versioita tarinasta varhaisimmasta viimeiseen. Ehkä huikeinta kirjassa on kirjoittamisen aikajänne. Gondolinin tuho on nimittäin ensimmäinen Keski-Maahan sijoittuva tarina, jonka J. R. R. Tolkien kirjoitti; sen ensimmäinen versio on aloitettu vuonna 1916, keskellä ensimmäistä maailmansotaa. Viimeinen versio puolestaan on kirjoitettu vuonna 1951, kun Tolkien oli saanut Tarun sormusten herrasta valmiiksi.
Merkittävää on, että Tolkien piti näitä tarinoita päätyönään. Gondolinin tuhossa kerrotaan, kuinka Hobitin julkaisun jälkeen vuonna 1937 kustantaja pyysi Tolkienia kirjoittamaan sille jatko-osan. Kirjailija teki työtä käskettyä, alkoi kirjoittaa Tarua sormusten herrasta… ja valmista tuli heti 1950-luvun alussa. Gondolinin tuhossa lainataan kirjettä, jossa Tolkien pahoittelee käsikirjoitusta kustantajalle: sodan jälkeen paperi oli kallista, ja Tolkien oli kirjoittanut “suunnattoman pitkän, monimutkaisen, varsin katkeran ja erittäin kauhistuttavan kertomuksen, joka ei sovi lapsille”. Eikä kyse lopulta ollut edes Hobitin jatko-osasta; Tolkien sanoi suoraan, että Taru sormusten herrasta on jatko-osa Silmarillionille – kirjalle, jota ei ollut julkaistu, ja jonka kustantaja oli itse asiassa jo aiemmin tyrmännyt.
Vaikka tarina oli siis merkittävä, ja vaikka se kirjoitettiin useaan kertaan, lopulta se jäi kuitenkin kesken – eikä Tolkien palannut siihen viimeisen 20 elinvuotensa aikana.
Tämä on sääli. Gondolinin tuho sisältää tarinan kaikki versiot; alkuperäisen tarinan 1910-luvun lopulta, tiiviin kuvauksen vuodelta 1926, Quenta Noldorinwa -version vuodelta 1930 ja viimein tuon Sormusten herran jälkeisen version. Näistä viimeinen on selvästi ehyin tarina ja sujuvimmin kulkeva – mutta se jää pahemman kerran kesken.
En ole ollut kovin ihastunut Christopher Tolkienin toimittamaan sankkaan joukkoon postuumia Tolkien-kirjallisuutta. En voi sille mitään, mutta niissä on roskisten kaivelun tuntua: jokainen muistilappu ja kirje on kammattu läpi moneen kertaan ja etsitty tapaa, jolla aiheesta löytyisi vielä jotain julkaisukelpoista. Tämä kirja on siitä yksi esimerkki. Jo kirja itsessään toistaa samaa kertomusta moneen kertaan, ja nuo kertomuksen eri versiot on nähty jo aiemmin; Silmarillion sisälsi yhden version Gondolinin tuhosta, Keskeneräisten tarujen kirja toisen. The History of Middle-Earth -sarja sisältää useita versioita – esimerkiksi The Shaping of Middle-Earth-kirja ainakin kaksin kappalein. Luonnollisesti kirja täydentää tarinaa esipuheella haltioiden historiasta – joka on tuttu jo Silmarillionista – sekä jatkamalla tarinaa Gondolinin tuhon jälkeen Tuorin poikaan Eärendiliin, joka hänkin löytyy niin Silmarillionin kuin useiden muidenkin kirjojen sivuilta.
Sillä, että eri versiot on koottu yksiin kansiin ja käännetty suomeksi, on tietenkin oma arvonsa, mutta tuo arvo löytyy ehkä ennemmin kirjallisuustieteen kuin fantasiakirjallisuuden vinkkelistä. Kaikki, mitä kirjassa on, on kerrottu jo aiemmin. Sata vuotta ensimmäisen tarinan jälkeen, lähes 50 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, ja pojankin ollessa yli yhdeksänkymmenen, ehkä Tolkienin tarinoista on viimein kerrottu kaikki.