Sami Sundell
Sami Sundell
4 min read

Tags

Yuval Noah Harari - 21 oppituntia maailman tilasta

Luin reilu vuosi sitten Yuval Noah Hararin kirjan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, joka nimensä mukaisesti kertoi ihmisen menneisyydestä. En varsinaisesti vakuuttunut.

Olin tuolloin ostanut sekä Sapiensin että sen seuraajan Homo Deusin, joka puolestaan kertoo tulevaisuudesta. Hivenen karvaat kokemukset eivät kuitenkaan rohkaisseet tarttumaan toiseen kirjaan. Kun pari viikkoa sitten lähdin kokeilemaan ääni­kirjoja tarjoavaa Bookbeat-palvelua, päätin ottaa härkää sarvista ja ottaa ensimmäiseksi kuunneltavaksi Hararin tuoreimman kirjan, joka kertoo nyky­hetkestä. Voi pojat.

21 oppi­tuntia maailman tilasta sisältää 21 lukua, joissa Harari kelailee nyky­maailman menoa. Niiden kutsuminen oppi­tunneiksi on liioittelua, sillä vaikka kirjoitusten taustalla epäilemättä on sekä faktaa että ajatuksia, kovin jalostettuja ne eivät ole.

Hampaat kirskahtavat heti kättelyssä, kun Harari julistaa tulossa olevan informaatio- ja bio­teknologisen vallan­kumouksen. Hiukan epäselväksi jää, millainen tämä vallan­kumous on; Harari kyllä puhuu paljon teknologiasta, mutta missään vaiheessa ei käy ilmi, miksi lähi­tulevaisuudessa olisi tulossa jotain sellaista, joka olennaisesti eroaisi vaikkapa viimeisen viiden­kymmenen vuoden kehityksestä.

IT-vallan­kumoukseen kuuluu ilmeisen merkittävässä määrin teko­äly. Se, mitä Harari tarkoittaa teko­älyllä, tai älykkyydellä yli­päätään, ei avata. Ehkä olisi kannattanut; shakin ja gon pelaaminen ovat tunnettuja esi­merkkejä tieto­koneen yli­voimasta ihmis­aivoihin nähden, mutta ne ovat perin suppea näkö­kulma älykkyyteen.

Käytännössä teko­äly supistuu Hararin kirjoituksissa useimmiten “algoritmiksi”, jota sitten kuvaillaan ikään kuin se olisi itsenäinen toimija. Algoritmeilla manipuloidaan ihmisiä, algoritmit päättävät työ­paikan saannista, vakuutuksista ja sairaan­hoidosta. Siitä, että nämä algoritmit ovat kuitenkin ihmisten tekemiä ja niille syötetty data ihmisten valikoimaa, puhutaan paljon vähemmän.

Kirjoittajan kognitiivinen dissonanssi tulee esille viimeistään viimeisessä luvussa, jossa Harari kertoo päässeensä meditaation avulla käsiksi omaan mieleensä. Tämän tutkimus­matkan perusteella hän suosittelee meditaatiota myös esi­merkiksi tieteen tekemisen välineeksi. Hararin mukaan tiede sekoittaa liian usein aivot ja mielen, ja ymmärtääksemme paremmin maailmaa, meidän tulisi tutkia enemmän nimen­omaan mieltä.

Näinhän se saattaa olla. Tämän oivalluksen paikka olisi kuitenkin ollut jo siinä vaiheessa, kun Harari toteaa, että teko­älyllä ei voi olla tietoisuutta, sillä “äly ja tietoisuus ovat aivan eri asioita”. Olisi ollut ehkä jossain määrin mielen­kiintoista kuulla Hararin ajatuksia siitä, mitä tietoisuus on, miten se mahdollisesti aivoihin kytkeytyy ja miksi se ei voisi olla emergentti, spontaanisti ilmaantuva, ilmiö myös teko­älyllä. Jos emme tiedä, miten tietoisuus syntyy, emme tiedä, mitä mieli on, emmekä tiedä, miten algoritmit tekevät päätöksiä, miten voisimme olla varmoja, ettemme loisi tietoisia koneita jo nyt?

Puhuessaan uskonnoista Harari on vimmaisimmillaan – ehkä niissä hänen hellimänsä näkemys maailmasta tarinoiden kertomisena näkyy selvimmin. Uskonto­kritiikkiä puolestaan tasa­painottaa luku sekularismista, joka on vähintään yhtä tarinallinen. Hararin piirtämä mieli­kuva selvä­järkisestä sekulaarista ihmisestä on niin kirkas­otsaisen naiivi, että lukua on jo kiusallista kuunnella. Maahan­muuton Harari kehystää typistämällä kysymyksen kolmen ehdon sopimukseen ja tarkastelee sitten asiaa kuvitteellisten Kylmiön ja Lämpiön valtioiden kautta. Lopputulos on käden­lämpöistä pyörittelyä; voisin kuvitella kirjoittavani itse jotain saman­kaltaista blogiini – ja hylkääväni sen sitten sisällöttömänä teksti­massana luonnoksiin.

Joissakin asioissa lähi­tulevaisuudessa näkyy kehitystä, jotkut asiat jatkuvat nykyisellään maailman tappiin asti. Kun teko­äly uhkaa viedä työt, Harari alkaa laajentaa työn käsitettä sen sijaan, että mietittäisiin tosissaan, miksi ihmisen merkityksellisyyttä pitäisi arvottaa työn kautta. Perus­tulo ja ihmisistä huolehtiminen kirvoittavat viittauksen kommunismiin, mutta kapitalistisen järjestelmän nollaamista ei edes mietitä.

Kirjan perustavaa laatua oleva ongelma on, että Hararin kertomien tarinoiden totuudellisuuden arviointi jää lukijan harteille. Faktat ja mieli­piteet sekoittuvat, ja mitä pidemmälle kirjassa mennään, sen vähemmän Harari edes yrittää taustoittaa kirjoitustaan viitteillä. Ääni­kirjaa kuunnellessa ongelma korostuu entisestään, kun kertojan äänestä ei pysty päättelemään, valuuko korviin nyt Hararin vai jonkun Hararin kuvitteleman hahmon ajatuksia. Niitä hahmoja nimittäin riittää: Harari tykkää rakentaa konkreettisia esi­merkkejä, joissa Pentti kuuntelee Alanis Morrissettea ja syö currya Punjabissa.

21 lukuun mahtuu kyllä oivaltavia ajatuksia – esi­merkiksi Hararin kritiikki “kolmesta suuresta uskonnosta” on terve­tullutta, samoin kuvaus moraalin sisä­syntyisyydestä resonoi. Ajatus yhdestä globaalista kulttuurista on suorastaan oivallinen. Liian usein ajatukset kuitenkin jäävät kesken­eräisiksi, ja suurten kysymysten pohtiminen taantuu ylhäältä annetuksi kolmen pennin filosofiaksi.

P.S. Harari ehdottaa, että tiede­miesten pitäisi kirjoittaa enemmän scifiä. Tämän innoittamana suosittelen kaikkia lukemaan matemaatikko­taustaisen Yoon Ha Leen novellin Warhosts.

P.P.S. Hararin mukaan liitämme tietoisuuden älyyn, sillä ne kulkevat nisäkkäillä käsi kädessä. Tämäkin tuntuu jotenkin puoli­villaiselta typistykseltä ja kertoo ehkä enemmän siitä, miten me – tai ainakin Harari – määrittelemme älyn ja tietoisuuden. Sivusin aihetta hyvin ohuesti kirjoittaessani hyönteis­syömisen etiikasta.

P.P.P.S. Mukaan pääsee myös Sapiensista tuttu metsästäjä-keräilijän ylistys. Logiikka menee suurin piirtein niin, että koska kivi­kauden ihmisellä ei ollut edes mahdollisuutta tietää kovin paljon maailmasta, hän tiesi enemmän kuin nyky­ihminen. Nerokasta.