Sami Sundell
Sami Sundell
2 min read

Tags

Johanna Sinisalo - Enkelten verta

Suomalainen scifi-kirjallisuus on kerännyt maailmalla mainetta viime vuosina. Viime vuonna Helsingissä järjestetty Worldcon levitti tätä mainetta entistä laajemmalle tarjoamalla kävijöilleen kirjallisen suomi­kummaa.

Suomi­kumma yhdistää toisiinsa vähintäänkin tieteis­kirjallisuutta, fantasiaa, maagista realismia ja kauhua, ja Johanna Sinisalo osuu tähän genreen mainiosti. Lukemani Sini­salon kirjat ovat toden­tuntuisia, tavallaan hyvin realistisia, mutta kuitenkin hyvällä tavalla nyrjähtäneitä. Omaa kieltään genre­sulautumasta kertoo tietenkin se, että Sini­salon esikois­romaani Ennen päivän­laskua ei voi voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2000.

Siinä, missä vuosi sitten lukemani Auringon ydin oli paikoitellen koominen kuvaus holhous­yhteis­kunnasta, Enkelten veressä ei ole mitään huvittavaa. Se kertoo eko­katastrofista: maailmasta, jossa mehiläisten joukko­kuolemat (CCD, Colony Collapse Disorder) uhkaavat tosissaan ruuan­tuotantoa, eikä tunnelin päässä näy valoa.

Pää­henkilö Orvon leipä­työ on menestyvän hautaus­toimiston pyörittäminen, mutta sitä hän tuntuu tekevän vain koska sattuu olemaan hyvä siinä. Orvo on perinyt vaariltaan aikanaan muutaman mehiläis­pesän, joiden hoitaminen täyttää hänen arkensa; tämä onkin sangen sopiva harrastus hautaus­urakoitsijalle, sillä kirjan kertoman mukaan mehiläiset toimivat myös Tuonelan sanan­saattajina. Kun yksi pesistä löytyy tyhjänä, Orvon mieli täyttyy kauhulla: onko mehiläis­kato saapunut Eurooppaan?

Vaikka juoni pyörii ekologian ympärillä, pää­osassa ovat kuitenkin henkilöt. Orvon silmin seurataan kasvattajana toimineen vaarin ja Amerikkaan kultaa vuolemaan lähteneen isän Arin välistä suhdetta. Kun pari­suhde murenee, Orvo jää poikansa Eeron yksin­huoltajaksi. Poikansa suhteen Orvo ei ole lainkaan niin tarkka­näköinen; isän ja pojan yhteisten kokemusten sijaan Eero tulee tutummaksi bloginsa kautta. Sini­salo ripottelee kertomuksen lukujen väliin otteita Eeron eläin­aktivismia käsittelevistä kirjoituksista.

Eeron blogin kautta Enkelten veren ekologinen näkö­kulma laajenee. Samalla se kytkeytyy entistä enemmän Orvon elämään – isä Ari kun on palannut koti­maahan ja pistänyt vaarin vanhoille tiluksille pystyyn teho­tuotanto­karja­tilan.

Paikoitellen paasaavissa blogi­osioissa kritisoidaan teho­maataloutta, ja yli­päätään kirjan voi lukea hyväksi­käytön kritiikkinä. Hyväksi­käytön kohteeksi joutuvat luonnollisesti myös mehiläiset: esimerkiksi Kaliforniaan rahdataan joka vuosi yli 30 miljardia mehiläistä huolehtimaan manteli­puiden pölytyksestä, ja sieltä ne kuljetetaan ympäri Yhdysvaltoja varmistamaan, että pelloille kasvaa sato. Ei liene ihme, että mehiläisten joukko­kato on kirjassa pahimmillaan juuri Amerikan mantereella.

Kirjan fantastinen elementti tulee aiemmin mainitsemastani mehiläisten asemasta maailmojen välissä. Vaikka se tuo kirjaan synkeää kauneutta, se myös jää jotenkin kokonaisuudesta irralliseksi elementiksi.

P.S. Lukiessani kirjaa sain paikoin vahvoja déjà vu -tuntemuksia toisesta Finlandia-voittajasta. Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät yhdisti sekin eläin­aktivismia ja perhe­draamaa. Loppujen lopuksi yhteys on kuitenkin sangen ohkainen.