Suomalainen scifi-kirjallisuus on kerännyt maailmalla mainetta viime vuosina. Viime vuonna Helsingissä järjestetty Worldcon levitti tätä mainetta entistä laajemmalle tarjoamalla kävijöilleen kirjallisen suomikummaa.
Suomikumma yhdistää toisiinsa vähintäänkin tieteiskirjallisuutta, fantasiaa, maagista realismia ja kauhua, ja Johanna Sinisalo osuu tähän genreen mainiosti. Lukemani Sinisalon kirjat ovat todentuntuisia, tavallaan hyvin realistisia, mutta kuitenkin hyvällä tavalla nyrjähtäneitä. Omaa kieltään genresulautumasta kertoo tietenkin se, että Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2000.
Siinä, missä vuosi sitten lukemani Auringon ydin oli paikoitellen koominen kuvaus holhousyhteiskunnasta, Enkelten veressä ei ole mitään huvittavaa. Se kertoo ekokatastrofista: maailmasta, jossa mehiläisten joukkokuolemat (CCD, Colony Collapse Disorder) uhkaavat tosissaan ruuantuotantoa, eikä tunnelin päässä näy valoa.
Päähenkilö Orvon leipätyö on menestyvän hautaustoimiston pyörittäminen, mutta sitä hän tuntuu tekevän vain koska sattuu olemaan hyvä siinä. Orvo on perinyt vaariltaan aikanaan muutaman mehiläispesän, joiden hoitaminen täyttää hänen arkensa; tämä onkin sangen sopiva harrastus hautausurakoitsijalle, sillä kirjan kertoman mukaan mehiläiset toimivat myös Tuonelan sanansaattajina. Kun yksi pesistä löytyy tyhjänä, Orvon mieli täyttyy kauhulla: onko mehiläiskato saapunut Eurooppaan?
Vaikka juoni pyörii ekologian ympärillä, pääosassa ovat kuitenkin henkilöt. Orvon silmin seurataan kasvattajana toimineen vaarin ja Amerikkaan kultaa vuolemaan lähteneen isän Arin välistä suhdetta. Kun parisuhde murenee, Orvo jää poikansa Eeron yksinhuoltajaksi. Poikansa suhteen Orvo ei ole lainkaan niin tarkkanäköinen; isän ja pojan yhteisten kokemusten sijaan Eero tulee tutummaksi bloginsa kautta. Sinisalo ripottelee kertomuksen lukujen väliin otteita Eeron eläinaktivismia käsittelevistä kirjoituksista.
Eeron blogin kautta Enkelten veren ekologinen näkökulma laajenee. Samalla se kytkeytyy entistä enemmän Orvon elämään – isä Ari kun on palannut kotimaahan ja pistänyt vaarin vanhoille tiluksille pystyyn tehotuotantokarjatilan.
Paikoitellen paasaavissa blogiosioissa kritisoidaan tehomaataloutta, ja ylipäätään kirjan voi lukea hyväksikäytön kritiikkinä. Hyväksikäytön kohteeksi joutuvat luonnollisesti myös mehiläiset: esimerkiksi Kaliforniaan rahdataan joka vuosi yli 30 miljardia mehiläistä huolehtimaan mantelipuiden pölytyksestä, ja sieltä ne kuljetetaan ympäri Yhdysvaltoja varmistamaan, että pelloille kasvaa sato. Ei liene ihme, että mehiläisten joukkokato on kirjassa pahimmillaan juuri Amerikan mantereella.
Kirjan fantastinen elementti tulee aiemmin mainitsemastani mehiläisten asemasta maailmojen välissä. Vaikka se tuo kirjaan synkeää kauneutta, se myös jää jotenkin kokonaisuudesta irralliseksi elementiksi.
P.S. Lukiessani kirjaa sain paikoin vahvoja déjà vu -tuntemuksia toisesta Finlandia-voittajasta. Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät yhdisti sekin eläinaktivismia ja perhedraamaa. Loppujen lopuksi yhteys on kuitenkin sangen ohkainen.