Sami Sundell
Sami Sundell
8 min read

Tags

Petteri Taalas on YK:n alaisen Maailman ilma­tieteen järjestön, WMO:n, pää­sihteeri, ja siten näkyvässä asemassa, kun puhutaan ilmaston­muutoksesta.

Nyt Taalas on kirjoittanut kirjan, joka on päässyt aiheeksi Yleis­radiolle. Samoilla tulilla hän on kirjoittanut myös kolumnin Ilta­lehteen. Hyvät ystävät, se nyppii minua kovin.

Linjan­veto fanaattisuuden ja optimismin välillä

Petteri Taalas on aiemminkin pyrkinyt esiintymään jonkinlaisena positiivisena järjen äänenä. Yleis­radion jutussa hän vakuuttaa ilmaston­muutoksen torjunnan näyttävän lupaavalta ja toiveikkaalta. Häntä harmittaa ilmaston­muutoksen torjunnan imago.

“Oma missioni on kertoa faktat julki, ja myös pohtia, mitkä ovat tärkeitä ja mitkä vähemmän tärkeitä ilmaston­muutoksen torjunnassa. Joskus on vähän hukassa, mitkä ovat keskeisimmät asiat. Matemaattisena luonnon­tieteilijänä haluan kertoa mitkä ovat asioiden suuruus­luokat”, hän sanoo.

[…] Taalas rauhoittelee ihmisten ilmasto­tuskaa […] (Yle 12.1.2021)

Ja mikäpä siinä, kaikkihan me kaipaamme vähän matemaattista luonnon­tieteilijää elämäämme.

Ylen jutussa lainataan Taalaksen kirjaa, jossa hän puhuu ilmasto­fanaatikoista: keskustelu on liian syyllistävää, ja ihmisten henkilö­kohtaisiin valintoihin puuttuminen johtaa populismin kasvuun.

Jutun perusteella epä­selväksi kuitenkin jää, mikä varsinaisesti on Taalaksen vastaus. Monessa kohtaa näyttää siltä, että Taalas on eri mieltä keskustelun sävystä, ei niinkään sisällöstä.

Viime aikoina ilma­tilaa ovat hallinneet ruoka­valion muutokset, metsien taloudellisen hyödyntämisen vähentäminen ja lento­matkustamisen lopettaminen parhaina keinoina ilmasto-ongelman ratkaisemiseksi. Joku puhuu jo ilmasto­fanaatikoista oikean opin lipun­kantajina ja kanssa­ihmisten elämän ohjeistajina, hän kirjoittaa kirjassaan.

[…] Taalas rauhoittelee ihmisten ilmasto­tuskaa […] (Yle 12.1.2021)

Kyseiset aiheet ovat kyllä näkyviä, mutta en ole huomannut kenenkään väittävän niitä parhaiksi tavoiksi ilmaston­muutoksen torjunnassa. Tarpeellisiksi kyllä.

Ja niin tekee itse asiassa Taalaskin. Samalla, kun ruoka­valio­muutokset yhdistetään fanaattisuuteen, Taalas pitää karjan rehun kasvatusta “hölmöläisen hommana ja globaalisti suurimpana maan­käytön epäkohtana”. Äkkiä voisi kuvitella, että ruoka­valion muutos olisi tarpeen, jos tästä hölmöläisen hommasta halutaan eroon.

Lentämisen kohdalla ongelma ei ole niinkään sen absoluuttisesti suuri vaikutus juuri tällä hetkellä, vaan se, että se kasvaa valtavalla vauhdilla, eikä vaihto­ehtoisista poltto­aineista oikein ole pelastajiksi.

Metsien taloudellinen hyödyntäminen on noussut keskusteluun osaksi siksi, että metsät tosiaan ovat niitä harvoja käytössä olevia oikeasti toimivia hiili­nieluja, mutta myös siksi, että ilmaston­muutoksen lisäksi meillä on muutakin pulmaa: elämme keskellä kuudetta suku­puuttoa, joka on ihmisen aikaan­saama. Suomessa joka yhdeksäs laji on uhan­alainen, ja yleisin uhan­alaisuuden syy on metsä­elin­ympäristöjen muutos.

Pitäisi kuitenkin ymmärtää asioiden mittasuhteet:

“Isoin päästön tuottaja on energian­tuotanto, kakkosena liikenne, Suomen kaltaisissa maissa kolmosena ovat kiinteistöt ja asuminen. Sitten tulevat maan­käyttö­asiat ja ruoka­valio­asiat, jotka ovat selvästi pienempiä asioita. Niitäkin kannattaa harrastaa, mutta niillä emme kykene tätä ongelmaa ratkaisemaan. Keinot energia-, liikenne- ja asumis­järjestelmien parantamiseksi ovat olemassa. Yksilöinä voimme tätä toimintaa tukea”, Taalas sanoo.

[…]

“Ratkaisemme tämän sillä, että muutamme energian­tuotantomme fossiili­energiasta vesi­voimaan, uusiutuvaan energiaan, jossain määrin myös ydin­voimaan. Liikenne­järjestelmämme pitää muuttaa sähköiseksi ja bio­poltto­aineita ja vetyä käyttäväksi. On myös uusia mahdollisuuksia synteettisiin poltto­aineisiin, jolloin voidaan jopa imeä hiili­dioksidia ilma­kehästä. Suomessa asuminen on keskeinen juttu, miten lämmitämme tai jäähdytämme asuntojamme”, hän sanoo.

[…] Taalas rauhoittelee ihmisten ilmasto­tuskaa […] (Yle 12.1.2021)

Taalas siis käytännössä esittää, että lopetamme fossiilisten poltto­aineiden käytön, ja onnistuu ilmeisen vakavalla naamalla kutsumaan tätä “pieneksi muutokseksi arki­elämäämme”.

Jos katsotaan suomalaista energian­kulutusta, fossiilisten poltto­aineiden kulutus laskee mutta on edelleen 38 prosenttia (lasken tässä yhteydessä turpeen fossiiliseksi). Uusiutuvien osuus kasvaa. Sen veturina on kuitenkin puu, jonka poltosta saadaan 28 prosenttia meillä käytetystä energiasta. Ilmaston kannalta se toki on parempi vaihto­ehto kuin fossiilliset poltto­aineet, mutta ei sekään ympäristön kokonais­tilaa katsoen välttämättä voittava valinta ole.

Fingrid puolestaan kertoo, mistä meille tulee sähköä. Juuri nyt eletään talven pirteimpiä pakkasia, ja vastaus on ei suoranaisesti uusiutuvista. Vesi­voima on toki vakaa lähde, mutta koskia on vain rajallinen määrä. Aurinko ei paista, tuulet eivät puhalla.

Eikä kyse tietenkään ole pelkästään Suomesta. Maailmalla tilanne on aavistuksen verran synkempi: vuonna 2018 maailman energiasta 85 prosenttia saatiin fossiilisista poltto­aineista.

Taalas esittäytyy matemaattiseksi luonnon­tieteilijäksi ja penää asioiden asettamista oikeisiin mitta­suhteisiin. En kuitenkaan ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että Taalas itse on aivan kartalla siitä, kuinka totaalisen naimisissa me ihmiset lajina olemme fossiilisten poltto­aineiden kanssa.

Taalaksen mukaan keinot ovat olemassa, mutta pelkästään tämän sanominen ei tee siitä totta. Me Suomessa voimme – ja meidän pitää – tehdä kaikkemme päästöjemme vähentämiseksi, ja osan siitä voimme kuitata teknologialla. Globaalisti tarvitaan kuitenkin valtavia muutoksia, ja vaikka meillä olisi teknologiset keinot siihen – mihin esimerkiksi aihetta tutkinut Janne M. Korhonen ei alkuunkaan usko – meiltä näyttää puuttuvan poliittiset keinot ja valitettavasti myös tahto.

Tästä päästäänkin seuraavaan kysymykseen.

Keitä “me” olemme?

Ehkä kummallisimmassa lainauksessaan Taalas puhuu väestön­kasvusta. Siitä kun ei hänen mukaansa puhuta tarpeeksi.

“Mielelläni nostan väestön­kasvun hillinnän ilmaston­muutoksen torjunnan rinnalle. Siitä on puhuttu varsin vähän. Jos olisimme väestössä samalla tasolla kuin 100 vuotta sitten, ei olisi mitään ilmaston­muutosta”, Taalas sanoo.

[…] Taalas rauhoittelee ihmisten ilmasto­tuskaa […] (Yle 12.1.2021)

Väestön­kasvun hillinnästä puhutaan yllättävän paljon ollakseen aihe, josta ei puhuta. Reilu vuosi sitten Helsingin Sanomat synnytti kohun uutisoimalla tutkimuksesta, jossa lapsi­määrän vähentäminen oli ilmasto­tekojen ykkönen. Yle oli tehnyt samasta aiheesta jutun vähän aiemmin.

Ylen juttu tarjoilee syitä, miksi väestön­kasvun hillinnästä ei usein puhuta: se toimii “poltto­aineena rasistisille ja muukalais­viha­mielisille kannoille”. Vilkaisu vaikkapa lehtien kommentti­raidoille – tai Suomen Uutisiin – kertoo, että väestön­kasvu on kyllä tiiviisti käytössä perusteena sille, miksi syyttävä sormi voidaan osoittaa kehittyviin maihin ja jatkaa täällä Suomessa niin kuin ennenkin.

Toinen syy, miksi asiasta ehkä puhutaan suhteellisen vähän, on, että väestön­kasvun hidastuminen on tosi­asia, on ollut jo vuosi­kymmeniä. Maailman­laajuisesti suhteellinen väestön­kasvu oli suurimmillaan 1960-luvun alussa, ja absoluuttisina määrinäkin korkeimmalla käytiin jo 1980-luvulla.

Taalaksen puhe sadan vuoden takaisesta tilanteesta on suoraan sanoen absurdia. Jos se otetaan mitta­tikuksi, ei puhuta enää väestön­kasvun hillinnästä vaan väestön vähentämisestä: sata vuotta sitten ihmisiä oli neljäs­osa nyky­määrästä. Toinen juttu on, että niiden kahden miljardin ihmisen päästötkin saattaisivat olla pallollemme liikaa, kriisi vain ei olisi vielä ihan näin paha.

Ilmaston­muutoksen torjunnan kannalta merkittävämpää kuitenkin on, että päästöt eivät jakaudu tasaisesti. Oxfamin mukaan maailman rikkain kymmenys tuottaa yli puolet ilmasto­päästöistä. Rikkain prosentti aiheuttaa toiminnallaan enemmän ilmasto­haittaa kuin maailman väestön köyhin puolikas.

Keneen Taalas siis kohdistaisi toimia, jos tavoitteena on hillitä ilmaston­muutosta väestön­kasvua kontrolloimalla? Kun otetaan huomioon, että väestön­kasvu on nykyään kiivainta Saharan etelä­puolisessa Afrikassa, väittäisin, että ei ainakaan niihin, jotka ilmaston­muutosta eniten aiheuttavat.

Peri­aatteellisella tasolla on aika merkittävää, että yksi Taalaksen esiin nostamista keinoista kohdistuu maailman köyhimpiin, joilla on käytännössä kuitenkin kaikkein vähiten mahdollisuuksia vaikuttaa ilmasto­päästöihin. Arvaapa muuten, ketkä kärsivät eniten ilmaston­muutoksesta? Tietenkin ne samat köyhät: ilmaston­muutoksen haitta­vaikutukset kasautuvat kehittyviin maihin.

Globaalia reiluutta

Länsi­maat ovat viimeisen parin­sadan vuoden aikana päässeet nauttimaan suhteettomasti teollistumisen ja kolonialismin hedelmistä: me olemme kaivaneet raaka-aineita kaikkialta maa­pallolta ja kasvattaneet omaa hyvin­vointiamme koko maailman kustannuksella – muun muassa polttamalla valtavan määrän fossiilisia poltto­aineita. Maailman kaikkien aikojen päästöistä Yhdys­vallat vastaa neljänneksestä, EU 22 prosentista.

Kumulatiivisissa hiilidioksidipäästöissä rikkaat länsimaat pitävät kärkeä

Kumulatiivissa hiili­dioksidi­päästöissä rikkaat länsi­maat pitävät kärkeä (CC-BY Hannah Ritchie / Our World in Data)

Taalaksen puhe pienistä muutoksista on osa tätä jatkumoa. Meillä on nyt jo korkea elin­taso. Me voimme tehdä pieniä muutoksia arjessamme. Lopulta ei ole mitään väliä, onko niillä muutoksilla vaikutusta vai ei, meille toden­näköisesti käy hyvin – meiltä ehkä häviää talvi, mutta globaalissa mitta­kaavassa se on pieni haitta.

Jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat kuten suomalaiset, WWF:n mukaan tarvittaisiin noin 3,8 maa­palloa. Maailman keski­arvo on noin puolet siitä. Suomalaiset tuottavat kasvi­huone­päästöjä noin kahdeksan tonnia per nuppi, Saharan etelä­puolisessa Afrikassa lukema on kymmenes­osa siitä.


World Bankin datan perusteella suomalaisilla keski­määrin näyttäisi olevan jonkin verran vähentämisen varaa päästöissään.

Mitä tällä kaikella ajan takaa?

Ajan takaa sitä, että elämme aivan hiton epä­reilussa maailmassa, ja on olemassa todellinen vaara, että vitkuttelumme tekee siitä entistä epä­reilumman.

Koko elämän­tapamme perustuu kulutukselle ja jatkuvalle kasvulle, ja kehittyvät maat pyrkivät samaan. Tämä kuitenkin tarkoittaa myös niiden osalta päästöjen lisääntymistä. Samaan aikaan meidän pitäisi kiireesti saada kasvi­huone­päästöt alas. Meidän pitäisi vähentää hakkuita. Vähentää yli­kalastusta. Lakata kylvämästä muovia kaikkialle. Vähentää hiukkas­päästöjä.

Tarvitsemme suuria muutoksia. Meidän täytyy keksiä keino, jolla hyvin­voivan, rikkaimman väestön­osan kulutusta saadaan radikaalisti vähennettyä. Samaan aikaan pitäisi keksiä tapa nostaa köyhimpien elin­tasoa ilman, että heidän väistämättä kasvavasta kulutuksestaan aiheutuvat päästöt kasvavat. Vaikka tämä tapahtuisi Taalaksen sanoin kulisseissa, on vaikea uskoa, että muutoksilla ei olisi vaikutusta myös joka­päiväiseen elämäämme.

Samana päivänä, kun Taalas julisti Ilta­lehdessä kaiken kääntyvän lopulta hyväksi, Frontiers in Conservation Science julkaisi muuten artikkelin, jossa varoitetaan ali­arvioimasta “kammottavan tulevaisuuden” väistämiseksi vaadittavia toimia.1 Artikkelissa kehotetaan tieteen­tekijöitä välttämään tilanteen kaunistelua.

Mutta hei, ehkä insinööri keksii keinot ja kaikki menee hyvin. Vain pieniä muutoksia.

P.S. Olenko muuten maininnut, että Fortum polttaa turvetta myös Ruandassa?

P.P.S. Esimerkkinä kulutuksesta Kiinan kasvava keski­luokka haluaa lihaa – ja mehän sitä tietenkin ilo­mielin tarjoamme. Jos mikään ei muutu, maa­talouden kasvi­huone­päästöt saattavat kasvaa vuoteen 2050 mennessä jopa 80 prosenttia.2

1 Bradshaw et al: Underestimating the Challenges of Avoiding a Ghastly Future (Front Conserv Sci 2021), doi:10.3389/fcosc.2020.615419

2 Bajželj et al: Importance of food-demand management for climate mitigation (Nature Clim Change 2014), doi:10.1038/NCLIMATE2353