Pastori Kari Kuula julkaisi pari viikkoa sitten kolumnin tehotuotannosta. MTK jyrähti, piispat nöyristelivät maataloustuottajien edessä, ja Kirkko ja Kaupunki veti kolumnin pois.
Tänään Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, jossa Kuula ja MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila istutettiin yhteisen pöydän ääreen. Kun syvästi vastakkaiset näkemykset asetetaan lehden sivuilla dialogiin, lopputulos on juuri niin kädenlämpöistä hymistelyä kuin saattaa arvata.
Tehotuotanto on ongelma
Kuulan alkuperäisessä kolumnissa kritisoitiin ankarasti tehotuotantoa. Mitään varsinaisesti uutta tai kiistanalaista siinä ei ollut, merkittävää oli ehkä lähinnä asian kristillinen kehystys. Kuulan mukaan nykyisen kaltainen eläinten hyväksikäyttö ei yksinkertaisesti mahdu kristilliseen maailmankuvaan.
Kalikka kuitenkin kalahti kohtuuttoman pahasti, joten Kuula julkaisi uuden kolumnin poistetun tilalle. Argumentointi on vähemmän tulta ja tappuraa, mutta sanoma on sama: tehotuotanto ei kestä kristillistä läpivalaisua, ja ihmisten olisi syytä miettiä valintojaan lautasta täyttäessään.
Helsingin Sanomien dialogi kuitenkin kääntyy suoraan sanoen lässytykseksi. Ei siinä sinällään ole mitään pahaa. On ihan selvä, että kun kohdataan kasvokkain, jyrkimmillä ilmaisuilla on tapana laimentua – ja ehkä keskustelun sävyä hillitsee sekin, että toinen osapuoli on tehnyt toisesta kantelun tuomiokapituliin.
MTK melkein tunnistaa ongelman
HS:n jutussa Marttilan kommenteista paistaa ihmiselle tyypillinen halu vierittää vastuu jollekulle muulle.
Tämä kytkeytyy kestävyyskeskusteluun. Kukaan ei voi kiistää, että tällaista eläimistä peräisin olevien tuotteiden kulutusta tämä pallo ei kestä. Tämä on asia, joka pitää vastuullisesti ratkaista, pitää kyetä taittamaan maailmanlaajuinen lihansyönnin kasvu.
Mutta jos ajatellaan kansallisesti, Suomen ilmastossa on suhteellinen etu eläinperäisen ruoan tuottamisessa […]
Onko meillä oikeus kasvattaa eläimiä ruoaksi? (HS 7.2.2021)
Marttila tunnustaa, että maapallo ei kestä nykyistä eläinperäisten tuotteiden kulutusta. Heti perään hän kuitenkin korostaa lihansyönnin “maailmanlaajuista” kasvua ja sen jälkeen siirtyy puimaan kansallisia intressejä. Näin ongelma siirtyy muiden harteille: vaikka asia pitäisi ratkaista, suomalaisen erityismaatalouden täytyy edelleen saada käyttää peltoja eläintuotantoon.
Helsingin Sanomien kontribuutio keskusteluun on graafi, jonka mukaan “lihan kulutus kääntyi laskuun 2019”. Tämä on toki totta, mutta kun Marttila on nostanut keskustelun – sinällään ihan aiheellisesti – maailmanlaajuiseksi, olisi tilaston voinut esittää globaalissa kontekstissa.
Vuonna 2019 suomalaiset kuluttivat 79,8 kiloa lihaa per nuppi. Tämä on toki laskua kolmen aiemman vuoden yli 81 kilosta, mutta kyseessä on siis toistaiseksi yksittäisen vuoden alle kahden prosentin pudotus.
Tunnettu laatulehti Helsingin Sanomat puolestaan uutisoi viime heinäkuussa, että maailman lihankulutus laskisi ennusteen mukaan historiallisesti toista vuotta peräkkäin. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n arvioiden mukaan lihantuotanto laski maailmanlaajuisesti vuonna 2019 ja olisi laskemassa myös 2020. Samalla lihan kulutus laskee: FAO arvioi kulutuksen olevan vuonna 2020 42,4 kiloa henkilöä kohti, 2,8 prosenttia vähemmän kuin edellisvuonna.
Toisin sanoen Marttilan toive maailmanlaajuisen kasvun taittumisesta näyttää – toki toistaiseksi vain ennusteiden perusteella – toteutuneen, ja muutos on nopeampi kuin Suomessa. Samaan aikaan suomalaiset kuluttavat lihaa lähes kaksinkertaisesti maailman keskiarvoon verrattuna.
“Maailmanlaajuisen lihansyönnin kasvu” on siis juuri meidän ongelmamme – ja me ruokimme ongelmaa ilolla myös muualla maailmassa.
Ei tarinan pahis
Helsingin Sanomien artikkeli päättyy kyynelissä olalle läpsyttelyyn, jossa kukaan ei halua pahoittaa kenenkään mieltä. Kuula kertoo, että hän ei suinkaan pidä Marttilaa tarinan pahiksena.
Mutta palataanpa artikkelin alkuun. Keskustelijoiden esittelyssä kerrotaan, että Marttilalla on “emolehmätila Simossa”. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
No se tarkoittaa, että Marttilalla on kaikessa lihantuotantoon liittyvässä keskustelussa oma, aivan hiton iso lehmä ojassa. Simo sijaitsee Lapissa, puolessavälissä Oulusta Rovaniemelle. Ei ihme, että pohjoisten peltojen hyödyntäminen kiinnostaa.
Emolehmätila puolestaan tarkoittaa, että Marttila on nimenomaan lihantuottaja: emolehmät tuottavat ripeään tahtiin lihakarjavasikoita.
Suomalaista naudanlihaa pidetään usein kansainvälisiä verrokkejaan ympäristöystävällisempänä siksi, että merkittävä osa tuotetusta lihasta tulee maitokarjasta: 80 prosenttia lihasta tulee ikään kuin maidontuotannon sivutuotteena.
Ja sitten ovat emolehmät ja lihakarja. Siinä, missä kotimaisen maitokarjasta tulevan lihakilon ilmastopäästöt ovat ehkä 17 hiilidioksidikiloa, lihakarjasta saatavan kilon päästöt ovat tuplasti suuremmat (PDF).
Voi hyvin olla, että Marttilan eläimet ovat hyvin hoidettuja ja elävät lajityypillisesti – tai ainakin niin lajityypillisesti kuin nyt jatkuvaan lihantuotantoon valjastetun tuotantoeläimen annetaan elää. Vaan kun puhutaan lihankulutuksen globaaleista ongelmista, Marttilan tilan tuotokset nimenomaan ovat niitä ruokalautasen pahiksia.
Marttilan mukaan eläintuotannosta luopuminen tarkoittaisi, että maataloudelle Suomessa jäisi marginaalinen rooli. Saattaa olla. Suomessakin peltoalasta 70 prosenttia on eläintuotannon käytössä, joten varmasti rakennemuutos olisi melkoinen, mahdollisesti jopa kohtuuton. Samaan aikaan olisi varsin tervetullutta, jos kaikki keskustelu ympäristötoimista ei toistuvasti törmäisi maa- ja metsätalouden muotoiseen esteeseen.