Pastori Kari Kuula julkaisi pari viikkoa sitten kolumnin teho­tuotannosta. MTK jyrähti, piispat nöyristelivät maa­talous­tuottajien edessä, ja Kirkko ja Kaupunki veti kolumnin pois.

Tänään Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, jossa Kuula ja MTK:n puheen­johtaja Juha Marttila istutettiin yhteisen pöydän ääreen. Kun syvästi vastakkaiset näkemykset asetetaan lehden sivuilla dialogiin, loppu­tulos on juuri niin käden­lämpöistä hymistelyä kuin saattaa arvata.

Teho­tuotanto on ongelma

Kuulan alku­peräisessä kolumnissa kritisoitiin ankarasti teho­tuotantoa. Mitään varsinaisesti uutta tai kiistan­alaista siinä ei ollut, merkittävää oli ehkä lähinnä asian kristillinen kehystys. Kuulan mukaan nykyisen kaltainen eläinten hyväksi­käyttö ei yksin­kertaisesti mahdu kristilliseen maailman­kuvaan.

Kalikka kuitenkin kalahti kohtuuttoman pahasti, joten Kuula julkaisi uuden kolumnin poistetun tilalle. Argumentointi on vähemmän tulta ja tappuraa, mutta sanoma on sama: teho­tuotanto ei kestä kristillistä läpi­valaisua, ja ihmisten olisi syytä miettiä valintojaan lautasta täyttäessään.

Helsingin Sanomien dialogi kuitenkin kääntyy suoraan sanoen lässytykseksi. Ei siinä sinällään ole mitään pahaa. On ihan selvä, että kun kohdataan kasvokkain, jyrkimmillä ilmaisuilla on tapana laimentua – ja ehkä keskustelun sävyä hillitsee sekin, että toinen osa­puoli on tehnyt toisesta kantelun tuomio­kapituliin.

MTK melkein tunnistaa ongelman

HS:n jutussa Marttilan kommenteista paistaa ihmiselle tyypillinen halu vierittää vastuu jolle­kulle muulle.

Tämä kytkeytyy kestävyys­keskusteluun. Kukaan ei voi kiistää, että tällaista eläimistä peräisin olevien tuotteiden kulutusta tämä pallo ei kestä. Tämä on asia, joka pitää vastuullisesti ratkaista, pitää kyetä taittamaan maailman­laajuinen lihan­syönnin kasvu.

Mutta jos ajatellaan kansallisesti, Suomen ilmastossa on suhteellinen etu eläin­peräisen ruoan tuottamisessa […]

Onko meillä oikeus kasvattaa eläimiä ruoaksi? (HS 7.2.2021)

Marttila tunnustaa, että maa­pallo ei kestä nykyistä eläin­peräisten tuotteiden kulutusta. Heti perään hän kuitenkin korostaa lihan­syönnin “maailman­laajuista” kasvua ja sen jälkeen siirtyy puimaan kansallisia intressejä. Näin ongelma siirtyy muiden harteille: vaikka asia pitäisi ratkaista, suomalaisen erityis­maa­talouden täytyy edelleen saada käyttää peltoja eläin­tuotantoon.

Helsingin Sanomien kontribuutio keskusteluun on graafi, jonka mukaan “lihan kulutus kääntyi laskuun 2019”. Tämä on toki totta, mutta kun Marttila on nostanut keskustelun – sinällään ihan aiheellisesti – maailman­laajuiseksi, olisi tilaston voinut esittää globaalissa kontekstissa.

Vuonna 2019 suomalaiset kuluttivat 79,8 kiloa lihaa per nuppi. Tämä on toki laskua kolmen aiemman vuoden yli 81 kilosta, mutta kyseessä on siis toistaiseksi yksittäisen vuoden alle kahden prosentin pudotus.

Tunnettu laatu­lehti Helsingin Sanomat puolestaan uutisoi viime heinä­kuussa, että maailman lihan­kulutus laskisi ennusteen mukaan historiallisesti toista vuotta peräkkäin. YK:n elin­tarvike- ja maa­talous­järjestö FAO:n arvioiden mukaan lihan­tuotanto laski maailman­laajuisesti vuonna 2019 ja olisi laskemassa myös 2020. Samalla lihan kulutus laskee: FAO arvioi kulutuksen olevan vuonna 2020 42,4 kiloa henkilöä kohti, 2,8 prosenttia vähemmän kuin edellis­vuonna.

Toisin sanoen Marttilan toive maailman­laajuisen kasvun taittumisesta näyttää – toki toistaiseksi vain ennusteiden perusteella – toteutuneen, ja muutos on nopeampi kuin Suomessa. Samaan aikaan suomalaiset kuluttavat lihaa lähes kaksin­kertaisesti maailman keski­arvoon verrattuna.

“Maailman­laajuisen lihan­syönnin kasvu” on siis juuri meidän ongelmamme – ja me ruokimme ongelmaa ilolla myös muualla maailmassa.

Ei tarinan pahis

Helsingin Sanomien artikkeli päättyy kyynelissä olalle läpsyttelyyn, jossa kukaan ei halua pahoittaa kenenkään mieltä. Kuula kertoo, että hän ei suinkaan pidä Marttilaa tarinan pahiksena.

Mutta palataanpa artikkelin alkuun. Keskustelijoiden esittelyssä kerrotaan, että Marttilalla on “emo­lehmä­tila Simossa”. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

No se tarkoittaa, että Marttilalla on kaikessa lihan­tuotantoon liittyvässä keskustelussa oma, aivan hiton iso lehmä ojassa. Simo sijaitsee Lapissa, puolessa­välissä Oulusta Rovaniemelle. Ei ihme, että pohjoisten peltojen hyödyntäminen kiinnostaa.

Emo­lehmä­tila puolestaan tarkoittaa, että Marttila on nimen­omaan lihan­tuottaja: emo­lehmät tuottavat ripeään tahtiin liha­karja­vasikoita.

Suomalaista naudan­lihaa pidetään usein kansain­välisiä verrokkejaan ympäristö­ystävällisempänä siksi, että merkittävä osa tuotetusta lihasta tulee maito­karjasta: 80 prosenttia lihasta tulee ikään kuin maidon­tuotannon sivu­tuotteena.

Ja sitten ovat emo­lehmät ja liha­karja. Siinä, missä koti­maisen maito­karjasta tulevan liha­kilon ilmasto­päästöt ovat ehkä 17 hiili­dioksidi­kiloa, liha­karjasta saatavan kilon päästöt ovat tuplasti suuremmat (PDF).

Voi hyvin olla, että Marttilan eläimet ovat hyvin hoidettuja ja elävät laji­tyypillisesti – tai ainakin niin laji­tyypillisesti kuin nyt jatkuvaan lihan­tuotantoon valjastetun tuotanto­eläimen annetaan elää. Vaan kun puhutaan lihan­kulutuksen globaaleista ongelmista, Marttilan tilan tuotokset nimen­omaan ovat niitä ruoka­lautasen pahiksia.

Marttilan mukaan eläin­tuotannosta luopuminen tarkoittaisi, että maa­taloudelle Suomessa jäisi marginaalinen rooli. Saattaa olla. Suomessakin pelto­alasta 70 prosenttia on eläin­tuotannon käytössä, joten varmasti rakenne­muutos olisi melkoinen, mahdollisesti jopa kohtuuton. Samaan aikaan olisi varsin terve­tullutta, jos kaikki keskustelu ympäristö­toimista ei toistuvasti törmäisi maa- ja metsä­talouden muotoiseen esteeseen.