Sami Sundell
Sami Sundell
3 min read

Tags

Rutger Bregman - Humankind, A Hopeful History

Hollantilainen Rutger Bregman tuli taannoin vastaan viraali­videossa, kun hän melkein pääsi keskustelemaan Fox-tv-kanavan Tucker Carlsonin kanssa vero­välttelystä. Carlsonin haastateltavaksi Bregman oli päätynyt nostettuaan pienen kohun puhumalla aiheesta Davosissa. Toki Bregman oli jo aiemmin pitänyt erin­omaisen suositun TED-puheen köyhyydestä.

Bregman on historioitsija ja journalisti, joka on julkaissut aiemmin useita kirjoja. Näistä ehkä tunnetuin on Ilmaista rahaa kaikille, jossa Bregman ehdotti muun muassa perus­tuloa ja Sanna Marinin hengessä 15 tunnin työ­viikkoa.

HumankindHyvän historia – lähestyy osin samaa asiaa laajemmalla perspektiivillä. Tuoreimmassa kirjassaan Bregman väittää, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, ja että kyyninen näkemys ihmisen perimmäisestä itsekkyydestä ja väki­valtaisuudesta on myytti.

Kirjan idea saattaa tuntua sokeriselta, mutta Bregman esittää argumenttinsa vakuuttavasti. Eikä kyse ole yksityis­ajattelusta: Bregman korostaa, että ihmisen hyvän­tahtoisuus tulee esiin lukemattomissa tieteellisissä tutkimuksissa; jopa sellaisissa, jotka yrittävät muuta väittää.

Kirja alkaa Kärpästen herralla. William Goldingin klassikko­kertomus toi kirjailijalle Nobelin palkinnon, mutta Bregman löysi tapauksen, jossa joukko koulu­poikia oikeasti haaksi­rikkoutui autiolle saarelle yli vuodeksi – eikä tarina mennyt ollenkaan niin kuin Golding kuvitteli.

Bregman käy läpi useita tutkimuksia, joilla on menneinä vuosina todisteltu alku­kantaisen ihmisen olleen väki­valtainen, ja esittää sitten niiden vastineeksi jatko­tutkimuksia, jotka osoittavat alku­peräisten tulkintojen olleen virheellisiä. Sota ei ollut jatkuva olo­tila, vaan se alkoi vasta maan­viljelyksen myötä: paikalleen asettuminen toi mukanaan omaisuuden, tarpeen puolustaa sitä ja aiempaa suuremman syyn erottaa “meidät” “muista”. Sivistys ei kahlinnut väki­valtaista luontoamme vaan synnytti sen.

Sama kuvio toistuu kautta kirjan: Bregman esittää väitteen ihmisen luonteesta, käy läpi tutkimuksen, johon väite perustuu – ja sitten perään esittää tukevat todisteet siitä, kuinka tutkimus ei pidä paikkaansa.

Ehkä kipeimmin tämä osuu ihmis­luonteen syvimpiä vesiä luodanneisiin psykologian klassikoihin. Osansa saavat Muzafer Sherifin Robbers Cave -koe – jossa tutkittiin ryhmään kuulumisen vaikutusta koulu­pojilla – Stanley Milgramin kuuluisa sähkö­shokki­koe sekä Philip Zimbardon Stanfordin vankila­koe.

Niin klassikkoja kuin kokeet ovatkin, ne kertovat enemmän tekijöistään kuin ihmisestä yleisesti. Kun tutkijat ovat käyneet läpi vanhoja arkistoja, on paljastunut, että mikään näistä kokeista ei oikein tue niistä alun­perin vedettyjä johto­päätöksiä. Suorastaan päin­vastoin: ihmiset saatiin käyttäytymään huonosti toisiaan kohtaan vain säälimättömällä manipuloinnilla ja suoralla epä­rehellisyydellä.

Tämä onkin yksi Bregmanin kirjan johto­päätöksiä: ihmiset ovat taipuvaisia oikeuden­mukaisuuteen ja hyvyyteen. On toki yksilöitä, jotka kykenevät pahaan, mutta keski­määräinen ihminen ryhtyy pahaan lähinnä silloin, kun hänet onnistutaan propagandalla vakuuttamaan tekojensa hyvyydestä.

Bregmanilla on kerta­kaikkisen positiivinen näkemys ihmis­luontoon. Hän nostaa esiin Buurtzorgin esi­merkkinä siitä, kuinka ihmiset toimivat tehokkaasti ilman hierarkista johtamista, kunhan heille annetaan mahdollisuus siihen. Hän esittelee Norjan vankiloita osoittaakseen, kuinka rikollisiakin voi – ja suorastaan pitää – kohdella ihmisinä, ja loppu­tulos on parempi kuin kolkko rankaisu­mentaliteetti. Bregman kertoo, kuinka Etelä-Afrikka välttyi sisällis­sodalta, ja kuinka ensimmäisen maailman­sodan juoksu­haudoissakin ihmisillä oli suuri taipumus pyrkiä sopuun.

Kirjassa on suunnaton määrä hurmaavia anekdootteja, joista tuntuu löytyvän sopiva mihin tahansa keskusteluun. Moni esitetyistä tutkimuksista – ja niiden kumoamisista – on ennestään tuttuja, mutta en ole aiemmin nähnyt niitä valjastetun näin yhtenäisesti kertomaan jotain hyvää ihmisyydestä. Väistämättä tekee mieli olettaa Bregmanin oikoneen tutkimuksia kuvaillessaan, niin hyvin ne tukevat kirjan sanomaa.

En kuitenkaan anna sen haitata, sillä myönnän auliisti kirjan sopivan omaan henkiseen kasvuuni: ankarina opiskelu­vuosina kyynisyys oli suorastaan velvollisuus, vanhemmiten jaksaa uskoa ihmisistä hyvää. Kirjan pohjimmaisen sanoman voikin tiivistää lainaukseen huijauksia tutkineelta psykologilta Maria Konnikovalta:

On paras hyväksyä, että joskus saatat tulla huijatuksi. Se on pieni hinta siitä ylellisyydestä, että voit elää koko elämäsi luottaen muihin ihmisiin.