Hollantilainen Rutger Bregman tuli taannoin vastaan viraalivideossa, kun hän melkein pääsi keskustelemaan Fox-tv-kanavan Tucker Carlsonin kanssa verovälttelystä. Carlsonin haastateltavaksi Bregman oli päätynyt nostettuaan pienen kohun puhumalla aiheesta Davosissa. Toki Bregman oli jo aiemmin pitänyt erinomaisen suositun TED-puheen köyhyydestä.
Bregman on historioitsija ja journalisti, joka on julkaissut aiemmin useita kirjoja. Näistä ehkä tunnetuin on Ilmaista rahaa kaikille, jossa Bregman ehdotti muun muassa perustuloa ja Sanna Marinin hengessä 15 tunnin työviikkoa.
Humankind – Hyvän historia – lähestyy osin samaa asiaa laajemmalla perspektiivillä. Tuoreimmassa kirjassaan Bregman väittää, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, ja että kyyninen näkemys ihmisen perimmäisestä itsekkyydestä ja väkivaltaisuudesta on myytti.
Kirjan idea saattaa tuntua sokeriselta, mutta Bregman esittää argumenttinsa vakuuttavasti. Eikä kyse ole yksityisajattelusta: Bregman korostaa, että ihmisen hyväntahtoisuus tulee esiin lukemattomissa tieteellisissä tutkimuksissa; jopa sellaisissa, jotka yrittävät muuta väittää.
Kirja alkaa Kärpästen herralla. William Goldingin klassikkokertomus toi kirjailijalle Nobelin palkinnon, mutta Bregman löysi tapauksen, jossa joukko koulupoikia oikeasti haaksirikkoutui autiolle saarelle yli vuodeksi – eikä tarina mennyt ollenkaan niin kuin Golding kuvitteli.
Bregman käy läpi useita tutkimuksia, joilla on menneinä vuosina todisteltu alkukantaisen ihmisen olleen väkivaltainen, ja esittää sitten niiden vastineeksi jatkotutkimuksia, jotka osoittavat alkuperäisten tulkintojen olleen virheellisiä. Sota ei ollut jatkuva olotila, vaan se alkoi vasta maanviljelyksen myötä: paikalleen asettuminen toi mukanaan omaisuuden, tarpeen puolustaa sitä ja aiempaa suuremman syyn erottaa “meidät” “muista”. Sivistys ei kahlinnut väkivaltaista luontoamme vaan synnytti sen.
Sama kuvio toistuu kautta kirjan: Bregman esittää väitteen ihmisen luonteesta, käy läpi tutkimuksen, johon väite perustuu – ja sitten perään esittää tukevat todisteet siitä, kuinka tutkimus ei pidä paikkaansa.
Ehkä kipeimmin tämä osuu ihmisluonteen syvimpiä vesiä luodanneisiin psykologian klassikoihin. Osansa saavat Muzafer Sherifin Robbers Cave -koe – jossa tutkittiin ryhmään kuulumisen vaikutusta koulupojilla – Stanley Milgramin kuuluisa sähköshokkikoe sekä Philip Zimbardon Stanfordin vankilakoe.
Niin klassikkoja kuin kokeet ovatkin, ne kertovat enemmän tekijöistään kuin ihmisestä yleisesti. Kun tutkijat ovat käyneet läpi vanhoja arkistoja, on paljastunut, että mikään näistä kokeista ei oikein tue niistä alunperin vedettyjä johtopäätöksiä. Suorastaan päinvastoin: ihmiset saatiin käyttäytymään huonosti toisiaan kohtaan vain säälimättömällä manipuloinnilla ja suoralla epärehellisyydellä.
Tämä onkin yksi Bregmanin kirjan johtopäätöksiä: ihmiset ovat taipuvaisia oikeudenmukaisuuteen ja hyvyyteen. On toki yksilöitä, jotka kykenevät pahaan, mutta keskimääräinen ihminen ryhtyy pahaan lähinnä silloin, kun hänet onnistutaan propagandalla vakuuttamaan tekojensa hyvyydestä.
Bregmanilla on kertakaikkisen positiivinen näkemys ihmisluontoon. Hän nostaa esiin Buurtzorgin esimerkkinä siitä, kuinka ihmiset toimivat tehokkaasti ilman hierarkista johtamista, kunhan heille annetaan mahdollisuus siihen. Hän esittelee Norjan vankiloita osoittaakseen, kuinka rikollisiakin voi – ja suorastaan pitää – kohdella ihmisinä, ja lopputulos on parempi kuin kolkko rankaisumentaliteetti. Bregman kertoo, kuinka Etelä-Afrikka välttyi sisällissodalta, ja kuinka ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissakin ihmisillä oli suuri taipumus pyrkiä sopuun.
Kirjassa on suunnaton määrä hurmaavia anekdootteja, joista tuntuu löytyvän sopiva mihin tahansa keskusteluun. Moni esitetyistä tutkimuksista – ja niiden kumoamisista – on ennestään tuttuja, mutta en ole aiemmin nähnyt niitä valjastetun näin yhtenäisesti kertomaan jotain hyvää ihmisyydestä. Väistämättä tekee mieli olettaa Bregmanin oikoneen tutkimuksia kuvaillessaan, niin hyvin ne tukevat kirjan sanomaa.
En kuitenkaan anna sen haitata, sillä myönnän auliisti kirjan sopivan omaan henkiseen kasvuuni: ankarina opiskeluvuosina kyynisyys oli suorastaan velvollisuus, vanhemmiten jaksaa uskoa ihmisistä hyvää. Kirjan pohjimmaisen sanoman voikin tiivistää lainaukseen huijauksia tutkineelta psykologilta Maria Konnikovalta:
On paras hyväksyä, että joskus saatat tulla huijatuksi. Se on pieni hinta siitä ylellisyydestä, että voit elää koko elämäsi luottaen muihin ihmisiin.