Yuval Noah Harari - Sapiens, ihmisen lyhyt historia

Yuval Noah Hararin Sapiens on yksi viime vuosien suuria tieto­kirja­hittejä. Se kertoo ihmisen tarinan Afrikan synty­sijoilta aina spekulatiivisen tulevaisuuden kynnykselle asti.

Merkittävää on, että se kertoo nimen­omaan tarinan: Harari kirjoittaa luku luvulta etenevää kertomusta cliff­hangereineen. Välillä hypähdetään kuvitteellisen metsästäjä-keräilijän kenkiin, välillä kansain­välistä kauppaa käyvän suvun patriarkaksi. Tarinallisuus on epäilemättä merkittävä osa­tekijä kirjan suosioon, mutta kuvitteelliset kohtaukset tuntuvat välillä siltä kuin lukisi Aarno Karimoa.

Tieto­kirjana Sapiens tarjoaa lopulta aika vähän uutta. Se ei esittele erityisesti uutta tutkimusta, ja kun vajaaseen viiteen­sataan sivuun tungetaan satoja tuhansia vuosia historiaa, käsittely on pakostakin pinta­puolista. Se, mitä Harari kertoo ja miten hän asioita yhdistelee, on kyllä paikoitellen mielen­kiintoista. Erityisesti kirjan loppu­puolella tuntuu, että kyseessä on ennemminkin pamfletti kuin tieto­kirja, niin vahvasti kirjoittajan näkemys paistaa.

Jotenkin erikoista kirjassa on toistuva menneen romantisointi. Metsästäjä-keräilijöiden elämä oli Hararin mukaan leppoisaa kattoon syljeskelyä – toki ilman sitä kattoa. He olivat “historian tietäväisimpiä ja osaavimpia ihmisiä”, ja toki myös fyysisiltä kyvyiltään esi­merkillisiä. Rima näille päätelmille on todella matalalla, sillä ilmeisesti Hararin arvion pohjana on se, että esi-isämme ylipäätään onnistuivat selviämään ympäristössään hengissä.

Tätäkään rimaa ei itse asiassa ylitetä, sillä kirjailija joutuu tunnustamaan, että metsästäjä-keräilijän elämä oli useimmiten lyhyt ja täynnä vaaroja. Jotenkin hän silti nostaa muinaiset esi-isämme jalustalle, josta heitä ei pudota mikään kirjassa esitetty. Hararin mukaan maan­viljelys oli ihmisen itselleen virittämä suuri ansa, joka johti loputtomaan kärsimykseen. Vastaava kuvio toistuu useampaan kertaan: ihminen joutuu milloin minkäkin kehitys­vaiheensa jallittamaksi, on kyse sitten maan­viljelyksestä, kapitalismista, teollisesta vallan­kumouksesta tai lopulta kuolemattomuudesta, geeni­muuntelusta ja kyborgeista. Puihin menee, tehdään mitä tehdään. Parempi olisi kaivella edelleen toukkia laho­kannoista Afrikan sarvessa.

Itse koin kirjan mielen­kiintoisimmaksi anniksi löytö­retki­ajan. Hararin teesi on, että eurooppalaiset nousivat maailman johtavaksi kulttuuriksi, koska he myönsivät puutteensa. Tämä herääminen tapahtui tuolloin 1400-luvun tienoilla, ja se tapahtui kahdella eri taholla: löytö­retkille lähdettiin, koska ymmärrettiin, että eurooppalaiset eivät tunteneet koko maailmaa. Samaan aikaan tunnustettiin, että kaikki viisaus ei löydy muinaisista kirjoituksista, ja että tietoa on mahdollista kerryttää tutkimalla.

Hararin mukaan muissa tuon aikaisissa kulttuureissa, olivat ne sitten Amerikassa, Aasiassa, Afrikassa tai Australiassa, ei koettu vastaavaa uteliaisuutta; asteekit eivät lähteneet valloittamaan inkojen maita, Kiinan suunnasta ei lähdetty tutkimaan Amerikkaa.

Onko tälle sitten perusteita? Jaa-a. Tarkemmin lukiessa tuntuu, että Harari kirjoittaa tässäkin jonkin­laista voittajien historiaa. Asteekki­valta­kunnan ja Etelä-Amerikan kolonialisointi esitetään näyttönä eurooppalaisen mielen­laadun yli­voimasta. Pariin sivuun kutistettu kertomus on kuitenkin rankasti editoitu, ja vaikkapa History on Fire -podcastin neli­osainen kertomus Meksikon valloituksesta antaa asteekkien kaatumisesta huomattavasti moni­syisemmän kuvan.

Kun ihmisen historia rutistetaan yhteen kirjaan, on tietenkin selvää, että paljon jää pois ja kirjaan mahtuvat asiatkin ovat pinta­raapaisuja. Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä vahvemmin tulee kuitenkin tunne, että siihen on valikoitu ne osat historiasta, jotka tukevat kirjoittajan manifestia.

Paikoitellen Harari rakentaa argumenttinsa niin huonosti, että ne eivät vaikuta uskottavilta vaikka pitäisivät paikkansakin.

Ihmisen väki­valtaisuudesta kerrottaessa mainitaan, kuinka sodat ovat vähentyneet. Yhtenä esimerkkinä Harari nostaa esiin ennakko­käsityksen rauhattomista arabi­valtioista ja kumoaa sen kertomalla, että arabi­maailmassa on käyty vain yksi valtioiden välinen sota: Irakin hyökkäys Kuwaitiin. Näkö­kulman rajaus on aivan kummallinen – erityisesti, kun otetaan huomioon Lähi-idän ja Afrikan valtioiden paikoin sangen satunnaiset raja­viivat. Vaikka kirjoittaja itsekin tunnistaa esi­merkiksi useat sisällis­sodat ja raja­kahakat, nämä jäävät vähä­pätöisiksi sivu­lauseiksi. Väkisin tulee mieleen, olisivatko kirjan ilmestymisen jälkeen tapahtuneet ISISin nousu, Syyrian sota ja Saudi-Arabian liittouman sotkeutuminen Jemenin sisällis­sotaan saaneet Hararin muuttamaan narratiivia?

Harari on kirjoittanut ihmisen historiasta tarinan, joka sopii varmasti valko­kankaalle ja onnistuu paikoitellen herättämään ajatuksia. Kertomuksen palaset loksahtavat kuitenkin kohdilleen liian siististi.