Luin reilu vuosi sitten Yuval Noah Hararin kirjan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia, joka nimensä mukaisesti kertoi ihmisen menneisyydestä. En varsinaisesti vakuuttunut.
Olin tuolloin ostanut sekä Sapiensin että sen seuraajan Homo Deusin, joka puolestaan kertoo tulevaisuudesta. Hivenen karvaat kokemukset eivät kuitenkaan rohkaisseet tarttumaan toiseen kirjaan. Kun pari viikkoa sitten lähdin kokeilemaan äänikirjoja tarjoavaa Bookbeat-palvelua, päätin ottaa härkää sarvista ja ottaa ensimmäiseksi kuunneltavaksi Hararin tuoreimman kirjan, joka kertoo nykyhetkestä. Voi pojat.
21 oppituntia maailman tilasta sisältää 21 lukua, joissa Harari kelailee nykymaailman menoa. Niiden kutsuminen oppitunneiksi on liioittelua, sillä vaikka kirjoitusten taustalla epäilemättä on sekä faktaa että ajatuksia, kovin jalostettuja ne eivät ole.
Hampaat kirskahtavat heti kättelyssä, kun Harari julistaa tulossa olevan informaatio- ja bioteknologisen vallankumouksen. Hiukan epäselväksi jää, millainen tämä vallankumous on; Harari kyllä puhuu paljon teknologiasta, mutta missään vaiheessa ei käy ilmi, miksi lähitulevaisuudessa olisi tulossa jotain sellaista, joka olennaisesti eroaisi vaikkapa viimeisen viidenkymmenen vuoden kehityksestä.
IT-vallankumoukseen kuuluu ilmeisen merkittävässä määrin tekoäly. Se, mitä Harari tarkoittaa tekoälyllä, tai älykkyydellä ylipäätään, ei avata. Ehkä olisi kannattanut; shakin ja gon pelaaminen ovat tunnettuja esimerkkejä tietokoneen ylivoimasta ihmisaivoihin nähden, mutta ne ovat perin suppea näkökulma älykkyyteen.
Käytännössä tekoäly supistuu Hararin kirjoituksissa useimmiten “algoritmiksi”, jota sitten kuvaillaan ikään kuin se olisi itsenäinen toimija. Algoritmeilla manipuloidaan ihmisiä, algoritmit päättävät työpaikan saannista, vakuutuksista ja sairaanhoidosta. Siitä, että nämä algoritmit ovat kuitenkin ihmisten tekemiä ja niille syötetty data ihmisten valikoimaa, puhutaan paljon vähemmän.
Kirjoittajan kognitiivinen dissonanssi tulee esille viimeistään viimeisessä luvussa, jossa Harari kertoo päässeensä meditaation avulla käsiksi omaan mieleensä. Tämän tutkimusmatkan perusteella hän suosittelee meditaatiota myös esimerkiksi tieteen tekemisen välineeksi. Hararin mukaan tiede sekoittaa liian usein aivot ja mielen, ja ymmärtääksemme paremmin maailmaa, meidän tulisi tutkia enemmän nimenomaan mieltä.
Näinhän se saattaa olla. Tämän oivalluksen paikka olisi kuitenkin ollut jo siinä vaiheessa, kun Harari toteaa, että tekoälyllä ei voi olla tietoisuutta, sillä “äly ja tietoisuus ovat aivan eri asioita”. Olisi ollut ehkä jossain määrin mielenkiintoista kuulla Hararin ajatuksia siitä, mitä tietoisuus on, miten se mahdollisesti aivoihin kytkeytyy ja miksi se ei voisi olla emergentti, spontaanisti ilmaantuva, ilmiö myös tekoälyllä. Jos emme tiedä, miten tietoisuus syntyy, emme tiedä, mitä mieli on, emmekä tiedä, miten algoritmit tekevät päätöksiä, miten voisimme olla varmoja, ettemme loisi tietoisia koneita jo nyt?
Puhuessaan uskonnoista Harari on vimmaisimmillaan – ehkä niissä hänen hellimänsä näkemys maailmasta tarinoiden kertomisena näkyy selvimmin. Uskontokritiikkiä puolestaan tasapainottaa luku sekularismista, joka on vähintään yhtä tarinallinen. Hararin piirtämä mielikuva selväjärkisestä sekulaarista ihmisestä on niin kirkasotsaisen naiivi, että lukua on jo kiusallista kuunnella. Maahanmuuton Harari kehystää typistämällä kysymyksen kolmen ehdon sopimukseen ja tarkastelee sitten asiaa kuvitteellisten Kylmiön ja Lämpiön valtioiden kautta. Lopputulos on kädenlämpöistä pyörittelyä; voisin kuvitella kirjoittavani itse jotain samankaltaista blogiini – ja hylkääväni sen sitten sisällöttömänä tekstimassana luonnoksiin.
Joissakin asioissa lähitulevaisuudessa näkyy kehitystä, jotkut asiat jatkuvat nykyisellään maailman tappiin asti. Kun tekoäly uhkaa viedä työt, Harari alkaa laajentaa työn käsitettä sen sijaan, että mietittäisiin tosissaan, miksi ihmisen merkityksellisyyttä pitäisi arvottaa työn kautta. Perustulo ja ihmisistä huolehtiminen kirvoittavat viittauksen kommunismiin, mutta kapitalistisen järjestelmän nollaamista ei edes mietitä.
Kirjan perustavaa laatua oleva ongelma on, että Hararin kertomien tarinoiden totuudellisuuden arviointi jää lukijan harteille. Faktat ja mielipiteet sekoittuvat, ja mitä pidemmälle kirjassa mennään, sen vähemmän Harari edes yrittää taustoittaa kirjoitustaan viitteillä. Äänikirjaa kuunnellessa ongelma korostuu entisestään, kun kertojan äänestä ei pysty päättelemään, valuuko korviin nyt Hararin vai jonkun Hararin kuvitteleman hahmon ajatuksia. Niitä hahmoja nimittäin riittää: Harari tykkää rakentaa konkreettisia esimerkkejä, joissa Pentti kuuntelee Alanis Morrissettea ja syö currya Punjabissa.
21 lukuun mahtuu kyllä oivaltavia ajatuksia – esimerkiksi Hararin kritiikki “kolmesta suuresta uskonnosta” on tervetullutta, samoin kuvaus moraalin sisäsyntyisyydestä resonoi. Ajatus yhdestä globaalista kulttuurista on suorastaan oivallinen. Liian usein ajatukset kuitenkin jäävät keskeneräisiksi, ja suurten kysymysten pohtiminen taantuu ylhäältä annetuksi kolmen pennin filosofiaksi.
P.S. Harari ehdottaa, että tiedemiesten pitäisi kirjoittaa enemmän scifiä. Tämän innoittamana suosittelen kaikkia lukemaan matemaatikkotaustaisen Yoon Ha Leen novellin Warhosts.
P.P.S. Hararin mukaan liitämme tietoisuuden älyyn, sillä ne kulkevat nisäkkäillä käsi kädessä. Tämäkin tuntuu jotenkin puolivillaiselta typistykseltä ja kertoo ehkä enemmän siitä, miten me – tai ainakin Harari – määrittelemme älyn ja tietoisuuden. Sivusin aihetta hyvin ohuesti kirjoittaessani hyönteissyömisen etiikasta.
P.P.P.S. Mukaan pääsee myös Sapiensista tuttu metsästäjä-keräilijän ylistys. Logiikka menee suurin piirtein niin, että koska kivikauden ihmisellä ei ollut edes mahdollisuutta tietää kovin paljon maailmasta, hän tiesi enemmän kuin nykyihminen. Nerokasta.