Sami Sundell
Sami Sundell
5 min read

Tags

Seuraan Twitterissä monen­moisia hahmoja. Yksi näistä hahmoista on Ulla Appelsin, Ilta-Sanomien pää­toimittaja. Tänään hän penäsi hyväksi­käyttö- ja lähi­suhde­väki­valta­keskusteluun rohkeutta:

Tweetin perässä on iso nippu ihmisiä kehumassa rohkeudesta, harmittelemassa feministien hiljaisuutta ja toistelemassa sala­liitto­teoriaa hyssyttelystä ja hiljentämisestä.

Kyse on tietenkin maahan­muutosta.

Otsikoihin nouseva tabu

Appelsin kertoo heti otsikossa, että suomalaisessa keskustelussa on yksi tabu.

Moni taho on viime päivinä muistuttanut, että koti­oloissa tehtäviä pahoin­pitelyjä ja raiskauksia jää Suomessa ilmoittamatta. Näin varmasti on: lähi­suhde­väki­valta on meillä vakava ongelma. Mutta toistaiseksi ei ole juuri näkynyt puheen­vuoroja, jossa olisi nostettu esiin, mitä tämä tarkoittaa maahan­muuttaja­naisten osalta. Jos kanta­suomalaisen naisen on vaikea ilmoittaa, että oma puoliso on hakannut tai raiskannut, kuinka vaikeaa se mahtaakaan ollakaan maahan­muuttaja­naiselle, joka ei välttämättä edes tiedä, että raiskaus avio­liitossa on Suomessa rikos? Naiselle, joka voi olla jopa luku­taidoton?

Ulla Appelsinin kommentti: Oulun tapahtumista alkoi keskustelu – mutta tämä aihe on tabu (IS 24.1.2019)

Ja kyllähän Appelsin tosiaan on löytänyt kipu­pisteen: maahan­muuttaja­naisten riski joutua raiskatuksi on lähes kaksin­kertainen verrattuna kanta­väestöön. Joissakin maahan­muuttaja­ryhmissä lähi­suhde­väki­vallan kohteeksi joutuminen on naiselle neljä kertaa toden­näköisempää kuin kanta­väestössä.

Mistäkö tiedän tämän? Siitä, että asiasta on uutisoitu.

Keskusteluun pulpahtava tabu

Tabu

  1. jnk pyhäksi, vahingolliseksi tms. katsotun tekemistä, mainitsemista tm. koskeva uskonnollinen t. uskomuksellinen kielto t. sen kohde. Äsken synnyttäneeseen naiseen kohdistuva tabu. Seksuaalisuuteen liittyvät tabut, seksuaali­tabut. Sanatabu. Rikkoa tabu.
  2. yl. jstak kartettavasta, kielletystä. Keskustelun­aihe, joka on perheessämme tabu.

Kieli­toimiston sana­kirja

Appelsin viittaa kirjoituksessaan siihen, kuinka muun muassa Anna Kontula (vas) ei ansiokkaassa blogi­kirjoituksessaan maininnut maahan­muuttaja­naisia, tai kuinka Helsingin Sanomien haastattelemat tutkijat eivät nostaneet heidän asemaansa keskustelun kohteeksi.

Totta. Toisaalta Appelsin on kuitenkin löytänyt Yleis­radiolta viikon vanhan uutisen, jossa aihetta käsitellään. Hän viittaa Me Naisten viime syksyiseen artikkeliin, jossa Ujuni Ahmed puhuu naisten silpomista vastaan.

Juman­kekka: Appelsin lainaa Yleis­radion uutista kertoessaan maahan­muuttaja­naisiin kohdistuvan väki­vallan yleisyydestä. Kolumnin kuvitus­kuvana on joukko tuoreita otsikoita uutisista, joissa kerrotaan tuosta vaietusta ryhmästä.

Mitä haaviin ei jäänyt

Kun vähän penkaisee, maahan­muuttaja­naisten asema on itse asiassa ollut aika paljon esillä.

Esimerkiksi viime viikolla Ylen Kulttuuri­cocktail kirjoitti lähi­suhde­väki­vallasta, ja yhtenä osana juttua mainittiin myös vähemmistöt.

Ongelmia on erityisesti vähemmistöjen ja esimerkiksi vammaisten kokeman väki­vallan tunnistamisessa.

Yksi huomiotta jäävä ryhmä ovat maahan­muuttaja­taustaiset naiset. Raporttien mukaan heihin kohdistuu kanta­väestöä enemmän lähi­suhde­väki­valtaa. Silti maahan­muuttaja­taustaisia naisia ei juurikaan tuki­ryhmissä tai auttavissa puhelimissa näy.

Lähi­suhde­väki­vallan maa – miksi suomalainen satuttaa läheistään? (Yle 16.1.2019)

Jos lukeminen ei innosta, ei hätää! Yle Puheen Mahadura & Özberkan käsitteli viime viikon jaksossaan seksuaali­rikoksia, ja myös siinä nostettiin esiin maahan­muuttaja­naiset.

Eikä kyse ole vain viimeisen viikon aikana pompahtaneesta ilmiöstä. Päin­vastoin aihe on ollut esillä useissa medioissa vuosien mittaan.

Tutkimuksen ja toiminnan kohde

Google tietää kertoa, että maahan­muuttaja­naisten kokema väki­valta näyttää olevan myös kohtalaisen suosittu tutkimuksen ja selvitysten kohde. Aiheesta löytyy monen­moista loppu­työtä niin ammatti­korkea­kouluista kuin yli­opistoistakin.

Viime touko­kuussa sisä­ministeriö julkaisi selvityksen, jonka mukaan turvallisuudessa on iso ero eri väestö­ryhmien välillä. Selvitys uutisoitiin laajasti, ja osa­puilleen jokaisessa uutisessa mainittiin erityisesti selvityksessä esiin nostettu maahan­muutta­janaisten haavoittuvainen asema.

Elokuussa puolestaan uutisoitiin ministeriöiden välisestä työ­ryhmästä. Sisä­ministeri Kai Mykkänen (kok) nosti maahan­muuttaja­perheiden sisäisen väki­vallan uudeksi haasteeksi.

Haaste ei tosin näytä olevan erityisen uusi. Sen suuremmin ponnistelematta löytyy vaikkapa sosiaali- ja terveys­ministeriön opas vuodelta 2005. Opas on tarkoitettu “tukemaan väki­valtaa kokeneiden maahan­muuttaja­naisten auttamis­työtä”.

Lisä-ääniä kaivataan

Artikkeleita selaillessa käy selväksi, että Monika-Naiset liitto ry on merkittävä toimija. Järjestö pyrkii edistämään nimen­omaan maahan­muuttaja­taustaisten naisten asemaa, ja yhtenä osana toimintaansa se pyrkii ennalta­ehkäisemään naisiin kohdistuvaa väki­valtaa. Niinpä sitä on kuultu asian­tuntijana monessa aihe­piiriin keskittyvässä uutisessa ja raportissa.

Viime viikkojen uutisoinnissa puolestaan on noussut esiin erityisesti Ujuni Ahmed, joka somali­taustaisena vastustaa oman yhteisönsä perinteitä. Me Naisten haastattelussa Ahmed kertoo Suomesta löytyvän silvottuja tyttöjä, mutta vaikeus on saada heidät puhumaan.

Uutisten määrä – ja toisaalta ylipäätään Monika-naisten kaltaisen järjestön olemassaolo – osoittaa, että erityistä tabua maahan­muuttaja­naisiin kohdistuvan väki­vallan suhteen ei ole. Ongelma on ehkä ennemminkin se, ketkä puhuvat, miten puhuvat ja kenelle puhuvat.

Emme me varsinaisesti tarvitse pää­toimittajia kauhistelemaan “syvää hiljaisuutta” ja lausumaan totuuksia. Me tarvitsemme Ujuni Ahmedia, Suldaan Said Ahmedia (vas), Husu Husseinia (sd), Susani Mahaduraa ja Yagmur Özberkania. Me tarvitsemme lisää maahan­muuttaja­taustaisia hoitajia, kätilöitä, sosiaali­työn­tekijöitä, opettajia, lääkäreitä, psykologeja, palo­pelastajia, poliiseja, toimittajia, pappeja ja poliitikkoja. Me tarvitsemme näitä ihmisiä tekijöinä mutta myös ääninä ja kohtaamisina, kokemus­asian­tuntijoina ja esi­kuvina.

Viran­omaisten, median ja ylipäätään ihmisten suhtautumisessa maahan­muuttajiin on varmasti parantamisen varaa. Appelsinin kirjoituksessa on tietenkin totuuden siemen. Vaan siinä, missä Appelsin puhuu “väsyneestä ‘hakkaavathan ne suomalaisetkin’ -argumentista”, koko Appelsinin kirjoitus on yksi suuri ja väsynyt “miksi tästä ei puhuta” -argumentti. Argumenttien erona on, että vain ensimmäinen pitää paikkansa.

P.S. On tavallaan hauskaa, että ihmiset lukevat artikkelin maahan­muuttaja­naisten asemasta ja moittivat sitten feministejä hiljaisuudesta. Puhe on kuitenkin ihmis­ryhmästä, jonka jäsenet määritelmällisesti kuuluvat kahteen haavoittuvaan ryhmään. Tätä, hyvät ihmiset, sanotaan intersektionaalisuudeksi, ja sen tunnistaminen on nyky­feminismin kovaa ydintä.

P.P.S. Tuli vielä mieleeni, että kaksi vuotta sitten Euroopan komissio selvitti kansalaisten asennetta suku­puolittuneeseen väki­valtaan. Euro­barometri-kyselyssä suomalaisista 11 prosenttia hyväksyi raiskauksen joissakin tilanteissa. Siksikin Suostumus 2018 -hanke on tärkeä.