Sunnuntaina Facebook täyttyi Ranskan lipuista, eri uskontojen edustajat järjestivät yhteiskulkueen rauhan puolesta, terrori-iskun tekijöistä on tippunut lisää tietoja, ja pidätyksiä on tehty ympäri Eurooppaa.

Jaa niin, ja samaan aikaan osa porukasta on päättänyt ryhtyä julistamaan, että nyt surraan väärin.

Tiedättehän: Ranskan tapahtumien esiin nostaminen on väärin, sillä myös Beirutissa räjähti. Vähintäänkin se on tekopyhää, kun Syyriassa kuolee joka päivä saman verran ihmisiä kuin Pariisin terrori-iskuissa.

Molemmat faktanökäreet toki pitävät paikkansa. Samoin on totta, että Pariisin tapahtumien kauhistelemisessa lienee osittain kyse myös siitä, että halutaan tuntea yhteenkuuluvuutta – ja sitä toki helpottaa huomattavasti Facebookin näppärä työkalu, jolla profiilikuvansa voi koristaa Ranskan lipun värein.

Samaan aikaan: tämä on täysin ymmärrettävää. Pariisi on keskellä Eurooppaa. Se on parin tuhannen kilometrin päässä ja useimmille meistä tuttu. Siellä asuu ystäviä, monet ovat vierailleet siellä, kaikki ovat nähneet Pariisin lukemattomia kertoja populaarikulttuurissa. Kaupungissa on läjäpäin länsimaisen kulttuurin ikonisia symboleja, ja tämä tunnettuus tekee siitä myös otollisen kohteen terrorismille.

Beirut on 3 000 kilometrin päässä, joten ei sekään kaukana ole. Useimmilla suomalaisilla ei kuitenkaan ole siihen vastaavaa sidettä – jos ei ole sattunut toimimaan rauhanturvaajana, esimerkiksi minun ikäluokalleni Beirut lienee tuttu lähinnä sotatoimialueena; Libanon oli keskellä konfliktia koko 1900-luvun lopun.

Tästä tullaan siihen toiseen merkittävään eroon: kuten sanottu, Pariisi on keskellä Eurooppaa. Rauhallisen länsimaan pääkaupunki. Libanonin etelänaapurina on Israel ja itänaapurina Syyria, ja alueella on ollut vähintään kytevä sotatila vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja tai jopa -tuhansia. Muutaman sadan kilometrin päässä Bagdadissa ISIS tappoi perjantaina itsemurhapommilla ainakin 26 ihmistä.

Median tehtävä

En väitä tienneeni sen paremmin Beirutin kuin Bagdadinkaan iskuista ennen Pariisin tapahtumia. Olisiko pitänyt? En tiedä. Yhtenä orastavana meeminä näyttää netissä kuitenkin pyörivän närkästyminen siitä, kuinka media ei kerro näistä tapahtumista.

Vaan katsokaas, hyvät ihmiset, kun median tehtävä on myös toimia suodattimena. Median pitää palvella lukijoitaan, kertoa uutisina niitä asioita, joita heidän lukijansa pitävät merkittävinä. Ja kylmä tosiasia on, että Lähi-idässä räjähtävä pommi ei ole etusivun uutinen.

Samoin tosiasia on, että isot uutiset peittävät pienemmät alleen. Viikonloppuna tämä näkyi Beirutin ja Bagdadin lisäksi muussakin uutisoinnissa: Strasbourgin liepeillä tapahtunut junaonnettomuus saattaisi hiljaisempana uutispäivänä olla suomalaisissakin medioissa ulkomaan osion pääuutinen.

Jo nykyinen uutistulva tuntuu hetkittäin vaikealta hallita. Jos media tuuttaisi kaikki maailman uutiset ulos samalla intensiteetillä, asioiden käsittely muuttuisi täysin mahdottomaksi. Media ei enää täyttäisi tarkoitustaan.

Toki median toiminnassa on ihan oikeasti parantamisen varaa. Bruno Jäntti kritisoi aiheellisesti tapaa, jolla esimerkiksi Slate uutisoi Beirutin pommeista. Kyseessä oli hyökkäys siviilejä vastaan, ei isku “Hizbollahin tukikohtaan” – enkä tässä nyt ota kantaa siihen, olisiko jälkimmäinen sen paremmin oikeutettu.

Profiilikuvan värittäminen Ranskan lipulla puolestaan nostaa esiin symbolin, jonka julkisuuskuva ei kaikilta osin ole pelkästään positiivinen, kuten esimerkiksi Vesa Linja-aho blogissaan huomauttaa. En totta puhuen jaksa pitää tätä pointtia kovin merkittävänä, kun puhutaan yksityisten ihmisten profiilikuvista. Sen sijaan Facebookin globaalina sosiaalisena mediana olisi ehkä syytä pohtia asioita laajemmin kuin pelkästään länsimaisesta näkökulmasta.

Äänekästä kritiikkiä esittäville kuitenkin vinkki: median aukkopaikkoja voi paikata ihan itse. Jos suomalainen media tuntuu liian yksipuoliselta, voi uutisia vilkuilla vaikkapa Al Jazeerasta. Jos jokin aihe tuntuu jäävän liian vähälle huomiolle, sitä kannattaa pyrkiä nostamaan esiin. Voi tweetata, päivittää Facebookia, kirjoittaa blogia, lähettää palautetta, tarjota juttuja julkaistavaksi.

Tietyllä tavalla kritiikki tuo mieleen maahanmuuton vastustajat, joilta on viime aikoina alkanut kuulua vaatimuksia auttaa pakolaisia lähtömaissa; nämä vaatimukset olisivat peijoonin paljon uskottavampia, jos ne olisi esitetty ennen turvapaikanhakijoiden saapumista. Samoin Pariisin mediahuomion kritisointi olisi huomattavasti iskevämpää, jos kriitikot toimisivat itse niin kuin opettavat.

Kun siis seuraavan kerran tekee mieli valittaa länsimaisen median yksisilmäisyydestä tai Facebook-surijoiden tekopyhyydestä, kannattaa kääntää ensin katse peiliin. Ja olla ehkä sittenkin hiljaa.

P.S. Yllä mainitsemani Jäntti ja vaikkapa Outi Popp Twitterissä nostavat esiin asioita, joihin suomalainen media ei välttämättä tartu. En ehkä aina ole samaa mieltä kritiikistä, mutta ainakin sillä on enemmän pohjaa kuin satunnaisilla huutelijoilla.

P.P.S. Pontus Purokuru kirjoittaa Kansan Uutisissa asiallisesti tästä ja monesta muusta aiheesta.

P.P.P.S. Hyvin ohuesti aiheeseen liittyen mainostan taas häpeilemättä Dan Carlinia, jonka Hardcore History -podcastissa lähti juuri käsittelyyn vajaan kolmen vuosituhannen takaiset tapahtumat Lähi-idän suunnalla. Kings of Kingsin ensimmäinen osa on ulkona.