Tiesittekö, että 1900-luvun alussa Yhdysvaltain hallitus suunnitteli ihan tosissaan virtahepojen tuomista Amerikan mantereelle ravinnonlähteeksi? En minäkään. Virtahevot ovat kuitenkin vallan erinomainen lähtökohta Sarah Gaileyn River of Teeth-kirjaparille.
Ensin kuitenkin pieni katsaus historiaan. Gailey nimittäin suosittelee kirjassaan aiheesta kiinnostuneita lukemaan Jon Mooallemin artikkelin American Hippopotamus.
Mooallemin kertomus kiteytyy kahteen henkilöön: yhdysvaltalaiseen Frederick Russell Burnhamiin sekä Kapmaassa syntyneeseen buuriin Fritz Duquesneen. Molemmat päätyivät tositoimiin jo lapsena: Burnham toimi 13-vuotiaana jo ratsulähettinä ja kouli itsestään tiedustelijan kesyyntyvässä villissä lännessä, Duquesne puolestaan opetteli elämäntaitoja epävakaassa Transvaalissa. Miehet päätyivät taistelemaan vastakkaisilla puolilla toisessa buurisodassa, jossa molemmat niittivät siinä määrin mainetta että saivat tahoillaan tehtävikseen tappaa toisensa.
Burnham ja Duquesne kuitenkin kohtasivat vasta vuosia myöhemmin, kun Louisianan kongressiedustaja Robert F. Broussard esitteli ajatustaan virtahepojen tuomisesta Meksikonlahden rämettyneille rannoille. Kuin sattuman oikusta Broussardin haaviin tarttui asiantuntijoiksi virtahepojen tuonnista innostunut Burnham ja monen muun taidon ohessa myös suurriistaa metsästänyt Duquesne. Burnham halusi ratkaista Yhdysvaltoja tuolloin vaivanneen lihapulan, Broussard halusi päästä eroon tuontilajina Louisianaan levinneestä vesihyasintista – ja valitsi tuhoamistavaksi virtahevot!
Mooallem kuvaa niin Burnhamin kuin Duquesnenkin elämää lapsuudesta aina loppumetreille asti. Tarina etenee sujuvasti ja johdonmukaisesti, sivulauseissa vilisevät Teddy Rooseveltin ja Winston Churchillin kaltaiset merkkihenkilöt. Artikkelista löytyy myös elävä yhteys nykyaikaan: Afrikassa sotiessaan yksi Burnhamin esimiehistä oli lordi Robert Baden-Powell. Burnham opetti Baden-Powellille erätaitoja, ja osin niihin perustuen Baden-Powell kirjoitti myöhemmin ensimmäisen partio-oppaansa. Partiolaisten huivi on suora laina Burnhamilta.
Mooallemin artikkeli on virtahepojen sijaan ennen kaikkea katsaus menetettyyn Amerikkaan: aikaan, jolloin ongelmat ratkaistiin työllä, tahdonvoimalla ja ennakkoluulottomuudella. Siinä on lukuisia sivupolkuja, joihin tekisi mieli tarttua. Alati pitenevälle lukulistalle päätyivät ainakin Upton Sinclairin lihateollisuusklassikko Chikago, Art Ronnien Duquesne-elämäkerta Counterfeit Hero sekä Maureen Oglen yhdysvaltalaisen lihansyönnin historiikki In Meat We Trust.
Sarah Gailey otti siis Burnhamin, Broussardin ja kumppaneiden ajatuksen virtahepojen tuomisesta Yhdysvaltoihin lihateollisuuden raaka-aineeksi. Kuten Burnham Mooallemin artikkelissa, myös Gailey ilmeisesti koki uudisraivausvaiheen päättymisen menetykseksi, ja niinpä Gailey siirsi idean muutamaa vuosikymmentä varhaisemmaksi: ensimmäiset virtahevot tuotiin etelävaltioihin 1800-luvun puolivälissä.
Koska ihminen on ahne, Mississippi padottiin ja siitä ryhdyttiin virtahevonliha silmissä kiiluen muokkaamaan hiponkasvatukseen soveltuvaa rämealuetta. Kun joukko hepoja sitten karkasi vuonna 1859, oli katastrofi valmis. Vaikka Mooallemin artikkelissa Duquesne kertoo virtahepojen kesyyntyvän ongelmitta, villi virtahepo on henkilöauton kokoinen, nopeasti liikkuva mötikkä, jonka toisessa päässä on tolkuttoman kokoiset hampaat. Vaan joillekin ihmisille villiintyneet virtahevotkin ovat vain tilaisuus, johon voi tarttua. Niinpä liikemies nimeltä Travers käyttää virtahepoja pelotteena ja pyörittää Missippille muodostuneella Harriet-järvellä menestyksekästä uhkapelibisnestä.
River of Teeth alkaa siitä, kun entinen virtahevonkasvattaja Winslow Houndstooth saa tehtäväkseen tyhjentää Harrietin virtahevoista. Houndstooth ryhtyy keräämään ympärilleen tiimiä, jonka avulla villiintyneet hipot päästettäisiin padotulta tekojärveltä vapaaksi Meksikonlahden rannalle ja rannikkovartioston huoleksi.
Kirjan alkuosassa esitellään Houndstoothin tiimiinsä valitsemat henkilöt yksi kerrallaan. Mestarihuijari Regina Archambault, revolverisankari Cal Hotchkiss, pommiekspertti Hero sekä salamurhaaja Adelia Reyes liittyvät yksi kerrallaan joukkoon. Gailey kuvaa henkilöt toiminnan kautta ja vilauttaa sujuvasti myös henkilöiden taustoja ja motiiveja.
Sangen sujuvan alun jälkeen alkaa rymistelyvaihe, kun joukkio siirtyy suorittamaan varsinaista tehtävää. Loppuratkaisuun päädytään vähän turhankin nopeasti – River of Teeth on pienoisromaani, ja tuntuu, että lämmittelyn jälkeen varsinaiselta tarinalta loppuu tila kesken.
Toisaalta pienoisromaanius on jossain määrin nimellistä, sillä vain pari kuukautta River of Teethin jälkeen sille ilmestyi jatko-osa Taste of Marrow. Kirja jatkaa tarinaa muutama kuukausi River of Teethin tapahtumien jälkeen. Aiemmassa kirjassa koottu joukkio on hajonnut osin vastoin omaa tahtoaan, joten jatko-osa hiihtää osin samalla ladulla: nyt Houndstooth etsii Heroa, joka puolestaan on suorittamassa omaa tehtäväänsä Adelia Reyesin kanssa.
River of Teeth rullasi sulavasti esitellessään tarinan henkilöt tositoimissa. Taste of Marrowissa samaan esittelyyn ei ole tarvetta, ja se ei oikein tunnukaan pääsevän vauhtiin. Kirjan alkupää vietetään pääasiassa rypien itsesäälissä, kostonhimossa ja yleisessä tuskaisuudessa, kunnes ensimmäisen kirjan tapaan ponkaistaan kohtalaisen yllättäen ratkaisevaan loppukohtaukseen. Jälkimmäisessä kirjassa kiinnitin myös entistä enemmän huomiota tapaan, jolla villit virtahevot hyökkäävät yllättäin tarinaan tuomaan jännitettä, jota ei muuten oikein tahdo syntyä.
Gaileyn kirjapari on sinällään mukavan keveää luettavaa, Houndstooth ja hänen tiiminsä onnistuneita henkilöhahmoja. Tarinankuljetus kuitenkin kaipaisi hiontaa – ehkä kokonaisuus olisi hengittänyt paremmin yhtenä normaalimittaisena kirjana. Mississippin suiston valtiaina korskuvat virtahevot jäävät lopulta loistavaksi lähtöasetelmaksi, jonka mahdollisuuksia Gailey ei aivan onnistu hyödyntämään.
Edit 20.1.2018 22:20: Aavistuksen verran noloa kirjoittaa kirjailijan nimi väärin. Nyt Jon Mooallem kuitenkin korjattu.