Ada Palmer - Too Like The Lightning

Ada Palmer - Too Like The Lightning

Kun pappi Carlyle Foster astuu ensimäistä kertaa Saneer-Weeksboothin talouteen, hän törmää Bridgeriin. Tässä tapaamisessa on parikin erikoista piirrettä.

Ensinnäkin, vaikka Bridger viettää aikaa Saneer-Weeksbootheilla, hänen olemassaolostaan tietävät ainoastaan Thisbe Saneer ja kiertävä palvelija Mycroft. Muita maailman ihmisiä seurataan jatkuvan verkkoyhteyden tarjoavilla jäljitinlaitteilla, mutta Bridgerin laite ei jätä jälkiä. Virallisesti Bridgeriä ei ole olemassa.

Toiseksi vaikuttaa vahvasti siltä, että Bridger on jumala.

Too Like The Lightning alkaa tästä hiukan sekavasta kohtaamisesta. Melko pian paljastuu, että Bridgerille vain mielikuvitus on rajana. Jos Bridger pystyy kuvittelemaan ja kuvaamaan jonkin asian, hän pystyy myös luomaan sen.

Hämmästyttävyydestään huolimatta Bridger ei kuitenkaan ole Too Like The Lightningin päähenkilö. Sen sijaan kirjan punaisena lankana on heti seuraavassa luvussa paljastuva varkaus: Black Sakura -lehden toimituksesta on varastettu jo perinteeksi muodostunut maailman kymmenen vaikutusvaltaisimman henkilön lista. Kuin sattuman oikusta samat varkaat ovat murtautuneet myös Saneer-Weeksbootheille ja jättäneet listan sinne.

Todellisuudessa tämä lehtiartikkeli on tietenkin pelkkä tekosyy päästä kurkistamaan tämän vuoden 2454 utopiamaailman rikkaiden ja mahtavien elämään. Tässä matkaoppaana ja kertojana toimii jo aiemmin mainittu Mycroft.

Ada Palmerin luoma maailma on utopia, jossa lentävät autot – kyllä, viimeinkin – ovat tehneet maailmasta täydellisen rajattoman. Kansallisvaltiot ovat kadonneet; sen sijaan ihmiset valitsevat itse, mihin yhteisöön haluavat kuulua. Yhteisöt puolestaan ovat hyvin vaihtelevasti rakentuneita: suurimmassa yhteisössä, Muurareissa, yli kolmen miljardin ihmisen elämästä vastaa monarkistinen keisari. Humanistit valitsevat oman presidenttinsä äänestyksellä, Mitsubishiä puolestaan johtaa osakkeenomistajia edustava johtajisto.

Mycroft on kuitenkin ensimmäinen vihje siitä, että utopia ei ole pelkkää auvoa. Hän on nimittäin palvelija, kirjan alussa määrittelemättömästä rikoksesta yhdyskuntapalvelua suorittava henkilö, jonka elämä on täysin ihmisten hyväntekeväisyyden varassa. Palvelijoiden täytyy vastata, kun heitä kutsutaan, ja ruuan saaminen on kiinni kutsujan armollisuudesta. Mycroft itse kuvaa järjestelmää paremmaksi kuin mitä hän ansaitsee, lukijan silmään kyse on ilmiselvästä orjuudesta.

Palmer on poiminut maailmaansa piirteitä nykyhetkestä ja vienyt ne osin äärimmäisyyksiin asti. Alussa esitelty Carlyle Foster ei itse asiassa ole pappi; uskonnot on määritelty konfliktien aiheuttajiksi, joista ei pidä julkisesti edes puhua. Sen sijaan Foster on teologinen terapeutti: laajasti koulutettu sielunhoitaja, joka pyrkii helpottamaan ihmisten eksistentiaalista tuskaa vältellen samalla kulttiutumista.

Toinen paljon tilaa saava ilmiö Too Like The Lightningissa on sukupuoli. Vuoden 2454 maailmassa sukupuoli ei ole ihmistä määrittävä asia: pronominit ovat neutraaleja eikä asialla katsota olevan merkitystä.

Nyt päästään kuitenkin kirjan monimutkaisimpaan osuuteen. Mycroft ja koko maailma ovat nimittäin ranskalaisen valistusfilosofian faneja, ja niinpä Mycroft päättää kertoa tarinansa 1700-luvun kielellä.

Tämä kerroksittain rakennettu anakronismi käy paikoitellen aika ärsyttäväksi. Lähes jokaisen uuden henkilön kohdalla käytetään nimittäin kohtuuttomasti sivutilaa selvittämään, miksi Mycroft kutsuu henkilöä feminiinisellä tai maskuliinisella pronominilla. Koska 2400-luvulla näitä ei käytetä, Mycroftinkaan käytössä kyse ei ole varsinaisesti sukupuolesta. Sen sijaan pronominivalinta perustuu biologisen sukupuolen lisäksi ainakin ulkonäköön, käytökseen, ammattiin ja yhteiskunnalliseen asemaan. Toisin sanoen kertojaääni määrittelee henkilöiden sukupuolen näppituntumalla – ja kiistelee sitten välillä valinnoistaan keksimänsä lukijaäänen kanssa.

Yhdysvalloissa sukupuoli kertomakirjallisuudessa on ehkä ollut pinnalla jo pidempään, ja myös Too Like The Lightning on saanut osansa huomiosta. Sen voi ilmeisen helposti lukea monella tavalla – ongelmallisena, ongelmattomana ja jopa silmiä avaavana.

Henkilökohtaisesti olen siinä määrin sokea englannin pronomineille, että kirjan “aggressiivinen väärinsukupuolittaminen” ei varsinaisesti häiritse; on pronomini sitten he, she, they tai thou, silmä tottuu siihen nopeasti. Kirjan näkemys sukupuolesta on selvästi binäärinen, mutta koska itse satun luokittumaan tuohon jakoon, siihenkään ei tule pääosin kiinnitettyä huomiota.

Valinnoillaan Palmer nostaa kuitenkin sukupuolen merkittävään osaan kertomuksessa, jossa sillä ei taustatarinan perusteella pitäisi olla merkitystä. Kirjaa vertaa väistämättä muutama vuosi sitten kohua herättäneeseen Ann Leckien Imperial Radch -trilogiaan, ja tässä vertailussa Too Like The Lightning jää armotta kakkoseksi. Sukupuoleen liittyvä metakeskustelu toistaa itseään ja vie huomiota itse tarinalta.

Voi toki ajatella, että kyse on osasta tuota tarinaa. Niin sukupuolen, uskonnon kuin muutamien muidenkin aiheiden kohdalla kirjan viesti tuntuu olevan, että asiasta vaikeneminen estää yhteiskunnallisen keskustelun mutta ei poista itse ilmiötä tai sen aiheuttamia jännitteitä. Tämä tuodaan esiin melkoisella hienosäätölekalla muutamissa hyperseksuaalisissa kohtauksissa ja vääntämällä rautalangasta, kuinka tietyt henkilöt käyttävät teologiaa aseena.

Lopputulos on monin tavoin epätasainen. Too Like The Lightning on kirja, josta en ole ihan varma, voinko suositella sitä kenellekään. Se on hetkittäin hitaasti vellova, ja ensi sivuilla esitellyt Bridger ja varkaus jäävät välillä pitkiksi ajoiksi poukkoilevan tarinan taustalle.

Samaan aikaan tästä kaikesta rakentuu kummallisen vetovoimainen rakennelma, jonka Palmer saa parissa viimeisessä luvussa loksahtamaan lähes saumattomaksi kokonaisuudeksi. Se onnistuu herättämään ajatuksia, ja siitä herännyt keskustelu johtaa herkästi miettimään suomalaisen ja esimerkiksi yhdysvaltalaisen kielen, keskustelun ja kulttuurin eroja. Sukupuolesta puhuin jo yllä, mutta myös uskonnollisuus on hyvin eri asemassa meillä ja muualla: vaikka meillä uskonto on sinällään näkyvää, se on myös henkilökohtainen asia, joka näkyy vaikkapa tuoreen syrjintäuutisen kommenteissa. Emme ole Palmerin maailmassa, mutta militanteimmat toiveet ohjaavat siihen suuntaan.

Jatko-osa Seven Surrenders ilmestyi toukokuussa, ja aion ilman muuta lukea sen. Toivon tarinaan täydennystä, joka kuitenkin jättää edelleen tilaa lukijan omille ajatuksille. Samaan aikaan toivon myös, että jatko-osa ei ole ihan näin ärsyttävä.

comments powered by Disqus