Huom! Todellakin sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat lukea kirjan, älä lue arvostelua.
Aqib on suosiossa laskevan aatelissuvun vesa, jonka harteilla lepää suvun tulevaisuus: vanhempi veli on valinnut uran armeijassa, siskon valinnoilla puolestaan ei ole merkitystä.
Aqib on tuntenut olonsa ulkopuoliseksi koko ikänsä. Eräänä iltana kaikki muuttuu: kaupunkiin saapuneen lähetystön sotilas huutaa hänen peräänsä. Lucrio on komea peijooni, jonka arvet kertovat urheudesta.
Lucrion kotimaassa Daluzissa pariskuntaan ei kiinnitettäisi huomiota, mutta Olorumissa homoseksuaalisuus on pahimmillaan kuolemaan johtava synti. Aqibin täytyy siis pitää suhde salassa.
A Taste of Honey alkaa sangen suoraviivaisella rakkaustarinalla, jonka lihallinenkin aspekti käy selväksi. Pian romantiikka jää kuitenkin taka-alalle, kun pienoisromaani keskittyy yhteiskuntakuvaukseen. Kirjailija lainaa vapaasti historiaa: Daluz muistuttaa Roomaa jopa siinä määrin, että Lucrio puhuu latinaa, Olorum on ehkä lähempänä Kreikkaa.
Kirjan henkilöt ja maailma ovat kummallinen sekoitus kliseitä. Olorumin ihannemies on perinteisen mieskuvan mukainen karikatyyriin asti: pitää olla raameja, lihaksia, arpia ja käyttää väkivaltaa. Aqib ei tähän muottiin sovi, ja niinpä hän on sukunsa ja erityisesti sotilasveljensä häpeän aihe. Toksista maskuliinisuutta hierotaan häpeilemättä lukijan naamaan.
Naiskuva on ristiriitainen: Olorumissa kaikenlainen henkinen toiminta – kuten vaikkapa lukeminen, matematiikka tai telekinesia – ovat naisten heiniä. Tästä huolimatta heitä kuitenkin pidetään älyllisestikin heikompana sukupuolena. Ristiriita tietenkin tunnistetaan, mutta sitä ei sen suuremmin selitetä eikä sitä tarinassa hyödynnetä.
Tarinassa on myös scifin piirteitä, sillä Daluzin ja Olorumin jumalat ovat teknologisesti kehittyneitä ihmisiä. Tätä kautta tarinaan heitellään mukaan hologrammeja, kybernetiikkaa ja transhumanismia. Miksipä ei.
Pienoisromaani hyppelehtii vuoroluvuin Aqibin ja Lucrion lyhyen romanssin ja Aqibin eri elämänvaiheiden välillä. Rakenne ei erityisesti tuo mitään lukukokemukseen, eivätkä rinnakkaiset luvut juuri tue toisiaan. Kirjan teatraalinen ja paikoitellen koukeroinen kieli puolestaan tuo mieleen venäläiset klassikot, eikä varsinaisesti positiivisessa mielessä.
Kirja ei ylipäätään juuri vakuuttanut, mutta pahin tulee vastaan lopussa. Tavallisesti pyrin välttämään spoilereita, mutta tällä kertaa on paikallaan varoittaa suoraan: kirjan loppuratkaisun voi kiteyttää muotoon “Heräsin, ja kaikki olikin ollut unta”.
Muistelisin, että tämä alkoi tuntua kehnolta tarinankerronnan välineeltä joskus viidennellä luokalla.