Robert Galbraith - Silkkiäistoukka

Siinä, että kirjailija Owen Quine katoaa, ei varsinaisesti ollut mitään uutta. Kun räävittömyyksiä tuottava keskinkertaisuus on ollut kateissa yli viikon, vaimo Leonora kuitenkin huolestuu ja pyytää Cormoran Strikea apuun.

Robert Galbraithin toinen romaani jatkaa yksityisetsivä Cormoran Striken seikkailuja. Vaikka kyse on sarjasta, yhteydet kirjojen välillä ovat löyhiä – itse asiassa onnistuin epähuomiossa nappaamaan ensimmäiseksi luettavaksi juuri Silkkiäistoukan, vaikka ensimmäinen osa Käen kutsu löytyisi sekin virtuaalisesta kirjahyllystä. Tämä ei kuitenkaan tuntunut olennaisesti haittaavan lukunautintoa.

Galbraithin päähenkilö Cormoran Strike on Afganistanissa jalkansa menettänyt veteraani, joka pyörittää kahden hengen etsivätoimistoa ja tekee sitä, mitä etsivät perinteisesti tekevät – varjostaa uskottomia puolisoita, etsii todisteita likaisista bisneksistä ja ratkoo tapauksia, joissa poliisi paljastuu kykenemättömäksi.

Strike on etsiväromaanien arkkityyppi: päättelykyvyiltään mestarillinen, hyväsydäminen sankari, joka turvautuu mieluummin päähänsä kuin voimakeinoihin. Käytökseltään Strike on karhea, mutta kaikeksi onneksi tätä puolta tasoittaa etsivätoimiston innokas apulainen Robin.

Silkkiäistoukan juoni kutoutuu Quinen julkaisemattoman käsikirjoituksen ympärille; Quine ei ollut kovin mukava mies, ja viimeisessä teoksessaan hän päätti polttaa viimeisetkin sillat. Kun Quine kirjan alkupuolella löytyy murhattuna, ei liene yllätys, että käsikirjoitus – työnimeltään Bombyx mori, silkkiperhonen – ja siinä esiintyvät henkilöt herättävät kiinnostusta.

Itse asiassa Silkkiäistoukan henkilökatras on täynnä ikäviä ihmisiä. Jokaisella on jonkinlaisia ongelmia, henkilösuhteissa on kosolti kitkaa, ja ilkeämielisiin juoruihin vähintäänkin vihjaillaan, vaikka niitä ei ulkopuolisena utelevalle Strikelle välttämättä suoraan kerrotakaan. Epäiltyjä siis riittää, ja vihjeitä satelee.

Harmi kyllä Silkkiäistoukka ei oikein vakuuta. Henkilöitä kuvaillaan samoja adjektiiveja toistellen, ja heistä kerrotaan tarkalleen ne piirteet, joita juonen kuljettaminen edellyttää. Tämä voisi toimia, jos kyse olisi kertakäyttöisistä statisteista, mutta lähes 500-sivuisessa kirjassa ydinhenkilöiden ominaisuudet ehditään kertoa moneen kertaan, eikä Galbraith onnistu kirjoittamaan syvyyttä oikein edes päähenkilöönsä. Robin osoittaa ainoana henkilönä jonkinlaista monimuotoisuutta, vaikka hän ainakin tässä kirjassa tyytyy ilomielin tarmokkaan sidekickin rooliin.

Strike jututtaa henkilöitä ja tekee havaintoja, mutta kaikki keskustelut tuntuvat jäävän jotenkin puolitiehen. Kun tarina alkaa kirjan loppupuolella purkautua, asioita piilotellaan luottamuksen varjolla: Strike kertoo tietävänsä murhaajan ja värvää joukon apureita etsimään todisteita, mutta lukija joutuu odottamaan paljastuksia vielä kymmeniä sivuja. Tämä kerrontatapa toimii ehkä Matlockissa, mutta romaanissa moinen kikkailu tuntuu kömpelöltä ja mielikuvituksettomalta.

Kun Strike sitten lopussa paljastaa murhaajan kuin Poirot konsanaan, ei lukija oikein pääse riemuitsemaan sen paremmin omalla huomiokyvyllään kuin päähenkilön nerokkuudellakaan. Hölskyvien päätelmien perusteella nimetty murhaaja ei jaksa yllättää, vaikka kirjassa ehkä annettuja pisteitä ei olisi onnistunutkaan yhdistämään.