The House of Shattered Wings kertoo maailmasta tuhon jälkeen. Suuren sodan jälkeisessä Pariisissa klaanit käyvät pikkusieluista kamppailua keskinäisestä nokkimisjärjestyksestä, ja kaduilla riehuvat jengit, joiden ainoana tavoitteena on selviytyminen.
Klaanien rakennusaineena on magia, ja väkevimpiä voimia hallitsevat langenneet enkelit. De Bodardin maailma on sekoitus fantasiaa, uskontoa ja mystiikkaa, jossa kristillinen mytologia on ainakin osittain totta, Jumala samoin, mutta totuusarvo liikkuu suurin piirtein samalla viivalla muiden myyttisten olentojen kanssa.
Yhtenä päähenkilönä esiintyykin Philippe, Annamista – siirtomaavallan aikaisesta Vietnamista – kotoisin oleva mies, joka käyttää omanlaistaan magiaa; tässä Pariisissa itämaiset uskomukset käyvät taikuuden polttoaineeksi siinä missä meikäläisetkin. Ohimennen kirjassa esiintyy lukuisia niin itäisen kuin läntisenkin perinteen taruolentoja.
Yhtymäkohtana meidän maailmaamme klaanien välinen suuri sota – “The Great War” – alkoi vuonna 1914, ja se tuntuu jossain määrin pysäyttäneen maailman; kirjassa sota on päättynyt jo vuosia aiemmin, mutta ihmiset elävät edelleen raunioissa ja riipivät elantonsa mistä suinkin kykenevät. Pariisin ulkopuoliseen maailmaan ei juuri edes viitata muuten kuin mainitsemalla, että yhteydet siirtomaihin ovat käytännössä katkenneet.
Hiipuva suuruus
Kirjan lähes kaikki tapahtumat sijoittuvat Silver spires -klaaniin, jonka on muinaisina aikoina perustanut itse isokelmi, ensimmäinen langennut, Aamutähti – siis Lucifer. Klaanin pääpaikka on Île de la Cité keskellä Pariisia, ja Luciferin valtaistuinsalina toimi – kuinkas muuten – Notre Dame.
Aamutähti on kuitenkin kadonnut jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja klaanin tähti on laskussa, kun paikalle paukkaa vastalangennut Isabelle ja aiemmin mainittu Philippe. Pian parivaljakon ilmaantumisen jälkeen alkaa tapahtua kummia.
Rapsakalla vauhdilla alkanut mystinen henkilöesittely vaihtuu tahdikkaasti eteneväksi murhamysteeriksi. Tarina kiihdyttää kohti huikeaa kliimaksia, saavuttaa sen… ja jatkuu edelleen.
Kirjan lähtöasetelma on mielenkiintoinen, mutta koukuttavan alun jälkeen de Bodard ei malta lopettaa ilmeiseen päätepisteeseen vaan jatkaa juonen kuljetusta. Eri henkilöitä seuraavat kappaleet hiipuvat patsastelevaksi vuoropuheluksi, tuhisevaksi paheksunnaksi ja epätoivoiseksi käsien heilutteluksi. Jännite katoaa ja henkilöt etääntyvät, ja samalla tiettyjen maneerien toistuminen alkaa hiljalleen ärsyttää.
Kirjan maailma on mielenkiintoinen ja de Bodardin synkät kirjaimellisuudet – langenneet enkelit tömähtävät tonttiin luut murskaavalla vauhdilla, huumeena käytetään enkeleiden luista tehtyä taikajauhoa, siis enkelipölyä – tuovat mukaan sopivan annoksen huumoria.
Vaikka kirja aloittaa sarjan, sen voi hyvin lukea itsenäisenä teoksena. Kirjan loppu onnistuu kuitenkin olemaan juuri sen verran kiinnostava, että luultavasti huhtikuussa 2017 ilmestyvä House of Binding Thorns löytää sekin tiensä virtuaalihyllyyn.