Viime vuosina on puhuttu paljon populismin, ja erityisesti oikeisto­populismin noususta Euroopassa. Kun ison veden takana on nyt vallan kahvaan nousemassa yhden sortin ääri­populisti, ajattelin ynnäillä kevyesti, miten sama ilmiö näkyy kotimaassa.

Monissa kirjoituksissa arvioidaan demokraattisen puolueen tehneen virheen, kun se valitsi Hillary Clintonin presidentti­ehdokkaakseen – esimerkiksi Mari K. Niemi kuvailee blogissaan Clintonia parhaaksi mahdolliseksi vastustajaksi Donald Trumpille. Ja on toki totta, että Clintonissa on paljon potentiaalista trumpistia ärsyttäviä piirteitä.

On kuitenkin itse­petosta olettaa, että Trumpin voitto johtui Clintonin epä­miel­lyt­tä­vyy­des­tä. Joku Muu olisi saattanut päihittää Trumpin, mutta se on jälki­viisautta, jota ei tarvitse koe­ponnistaa reaali­maailmassa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että esi­vaaleissa Trumpin taakse jäivät niin John Kasich, Marco Rubio, Ted Cruz kuin Jeb Bushkin. Olisiko demokraateilla todella ollut tarjota jotain parempaa?

Jos tuo itse­petos ulottuu oletukseen, että Suomessa tällaista ei voi tapahtua, sopii vilkaista edus­kuntaa. Perus­suomalaiset tömähtivät Arkadian­mäelle voimalla 2011 ja hallitukseen 2015, mutta nousu alkoi jo aiemmin – ja se alkoi Trumpin kaltaisesta, kansaan vetoavasta, suora­puheisesta show­miehestä, Tony Halmeesta.

Jo nyt edus­kunnasta löytyy Trumpin hengessä perus­suomalaista räyhä­henkeä ja keskustalaisen laimeaa pseudo­ulko­puolisuutta.

Muissa puolueissa voi halutessaan nähdä samoja piirteitä, vaikkakin eri muodossa. Juha Sipilä nousi edus­kuntaan ensi­yrittämällä 2011, Keskustan johtoon lähes tuntemattomana 2012, ja johtaa nyt hallitusta. Samaan hallitukseen nousi myös Anne Berner, perinteisen politiikan ulko­puolinen ehdokas hänkin.

Maalaan ehkä hiukan lavealla pensselillä, joten täsmennetään. Samuli Suonpää kirjoitti tuoreeltaan Trumpin voitosta, ja kolumnissa ja sen kommenteissa näkyvät yksi osa trumpismia – maahan­muuton, feminismin, poliittisen korrektiuden, suoraan sanoen ihmisarvon ja -oikeuksien vastustaminen.

Toinen puoli Trumpia on se, mitä hän itse mielellään nostaa esiin: Trump esitetään politiikan ulko­puolisena liike­miehenä, joka bisnes­vainullaan panee Yhdysvallat kuntoon. Tämä on samaa retoriikkaa kuin se insinööri­viesti, jolla Sipilä nousi pää­ministeriksi. Samalla eetoksella Berner ajaa uudistuksia ja on politiikassa vain käymässä.

Trumpin kaltaista yhdistelmää ei vielä ole näkyvissä, mutta sellaisen syntyminen on vain ajan kysymys.

Poliittinen eliitti

Yhdysvaltain vaaleissa on nostettu esiin heikko äänestysprosentti. Kun maailman vaikutus­valtaisimman henkilön vaalit saavat vaivaiset 55,6 prosenttia kansasta uurnille, jossain on kiistämättä jotain vikaa. Itse asiassa äänestys­prosentti kuitenkin nousi edellisistä vaaleista ja oli selvästi parempi kuin vaikkapa vuoden 1996 vaalien 49,2 %.

Niin Trump kuin suomalaisetkin populistit puhuvat mielellään poliittisesta eliitistä. Yhdysvaltain vaalien jälki­mainingeissa irvokkaimman kotimaisen esimerkin tästä esitti Paavo Väyrynen (kansalais­puolue), joka soimaa henkilö­kohtaisen puolueensa blogissa suomalaista eliittiä. Siis se Väyrynen, joka nousi edus­kuntaan vuonna 1970 ja oli ensimmäisen kerran ministerinä 1975. Joka on kikkaillut äänestäjiensä kustannuksella useammin kuin kerran. Jonka Kansalais­puolueen jäseneksi pääsevät ainoastaan eduskunnan ja Euroopan parlamentin nykyiset tai entiset jäsenet. Väyrynen on ehkä ajanut itsensä politiikan ulko­laidalle, mutta ei eliitistä irtauduta pelkällä populistisella julistuksella.

Toisen­laista näkö­kulmaa tarjoaa Alexander Stubb (kok). Financial Timesin blogaajana aloittanut entinen ministeri taputteli marraskuun alussa suomalaista poliittista eliittiä selkään ja lällätteli perus­suomalaisten katoavalle kansan­suosiolle. Tämä on juuri sitä elitismiä, josta trumpistit poliitikkoja aiheellisesti syyttävät.

Stubbin lällättely on myös sangen hataralla pohjalla: Ylen puolue­kannatus­mittauksissa yli 40 prosenttia vastaajista ei ilmoita puolue­kantaansa. Perus­suomalaiset ovat ylittäneet gallup-arviot kerran toisensa jälkeen, ja liikkuvat äänestäjät ovat arvaamattomia.

Vaalijärjestelmä suosii valtaeliittiä

Kun sanotaan kansan äänestäneen Yhdysvalloissa poliittista eliittiä vastaan, unohtuu, että se äänesti samaisen eliitin ehdoilla. Trump-Clinton-vastakkain­asettelussa kaksi­puolue­järjestelmä elää ja voi hyvin, vaikka vaaleissa oli muitakin ehdokkaita – näkyvimpinä vihreiden Jill Stein ja libertaari Gary Johnson. Yhdys­valtain vaali­järjestelmä on rakennettu yllä­pitämään vallassa olevien asemaa, ja Trumpkin nousee presidentiksi tuota valta­rakennelmaa hyödyntäen.

Meillä toki puolueita on enemmän, mutta jälleen kannattaa katsoa edus­kunnan kokoon­panoa, vilkaista karttaa, pohdiskella vaali­piirejä ja muistaa piilevä ääni­kynnys – pahimmillaan Lapissa tuo on 12,5 prosenttia, mikä on aika paljon ääniä hukkaan heitettäväksi.

Äänikynnys pitää huolen siitä, että aivan pieniä puolueita ei eduskunnassa nähdä. Samalla se saattaa myös padota kiukkua, joka lopulta purkautuu kynnykset ylittävällä tavalla.

Haukkumani Väyrysen kritiikki osuu kohdalleen: politiikassa ei olla hereillä. Media ei toimi enää portinvartijana, poliitikkoja ei pidetä jalustalla. Sipilän insinööripuheista on jäljellä vain muisto, kun hallitus ensin tekee puolivillaisia päätöksiä ja sitten peruu niitä. Töppäykset nähdään, niille nauretaan – ja jos ja kun niistä ei koidu poliittisia seurauksia, usko poliittiseen järjestelmään rapautuu.

Jos tuo usko halutaan palauttaa, se edellyttää entistä suurempaa avoimuutta, entistä täsmällisempää päätöksentekoa. Lamasta nouseminen ei yhtään haittaisi – jos kaikilla menee hyvin, näyttää eliittikin vähän vähemmän eliitiltä.

Sitä odotellessa voi itse kukin koeponnistaa tuota äänikynnystä; aina ei tarvitse olla voittajien puolella. Jos seuraavissa vaaleissa parhaat aatteet ja ehdokkaat tuntuvat löytyvän Piraattipuolueesta, Liberaalipuolueesta, Feministisestä puolueesta, SKP:stä, Muutospuolueen tai vaikka Itsenäisyyspuolueen joukoista, äänestäkää niitä.

Niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin moni hylkää pienpuolueiden ehdokkaat, koska heillä ei koeta olevan mahdollisuuksia. Tämä on kuitenkin itsensä toteuttava ennuste, jonka vaikutukset kumuloituvat.

Jos oman suosikkiehdokkaansa sijaan äänestää vähiten huonoa vaihtoehtoa, on suuri vaara, että seuraavalla kierroksella vähiten huono on entistäkin kehnompi.

P.S. Long Play muuten julkaisi juuri Juha Kauppisen artikkelin Iivisniemen pesänjakajat, jossa kuvataan perussuomalaisten sisäistä valtataistelua.

P.P.S. Malcolm Gladwell teki taannoin kymmenkunta jaksoa Revisionist History -podcastia, jota en voi kyllin suositella. Sen ensimmäinen jakso, The Lady Vanishes, käsittelee naisia ja lasikattoja.

P.P.P.S. Olen sinällään samaa mieltä myös Stubbin kanssa: populistipuolueen valtaannousu todennäköisesti laskee sen suosiota. Tämän esittäminen menestyksekkäänä strategiana hallituskumppanin kampittamisessa osoittaa kuitenkin erityisesti näinä aikoina aika huonoa pelisilmää.