Sami Sundell
Sami Sundell
5 min read

Tags

Kunta­vaalien lähestyessä media on taas avannut vaali­koneensa, ja kansalaiset pääsevät mittaamaan ehdokkaiden yhteen­sopivuutta oman ajattelun kanssa. Kuten niin usein ennenkin, samalla on käynnistynyt tuttu kritiikki siitä, mitä vaali­koneissa kysytään tai ei kysytä.

Jotkut ihmettelevät, miksi koulutusta ei käsitellä riittävästi, jotkut sitä, miksi kaavoitus loistaa poissa­olollaan. Ihmetellään, miksi kunta­vaali­koneessa on asioita, jotka päätetään valta­kunnallisella tasolla, ja pohdiskellaan, mitä kysymykset kertovat laatijoistaan.

Esimerkiksi Ylen Jaa, ei, tyhjiä, poissa -podcast käsitteli ansiokkaasti vaali­koneita viime viikon jaksossaan. Kysymyksiä oikeasti mietitään, ja eri tyyppisille kysymyksille on perusteensa.

Samaan aikaan on syytä tunnistaa, että kysymykset tosiaan kertovat jotain myös kysyjästään. Ne saattavat olla osittain kärjistäviä – kysymystenhän on tarkoitus tuoda esiin eroja ehdokkaiden välillä – mutta ne määrittävät myös niitä rajoja, joissa keskustelua käydään. Ne eivät tietenkään edusta suoraan kysyjän mieli­pidettä mutta antavat ehkä osviittaa siitä, millaiseksi kysymysten laatija arvioi yhteis­kuntamme yleiset arvot.

Arvot kartalle

Helsingin Sanomat on jo vuosia esittänyt vaali­koneen yhteen­veto­sivulla arvo­kartan: kuvan siitä, miten vastaaja ja puolueet sijoittuvat toisaalta oikeisto-vasemmisto- ja toisaalta konservatiivi-liberaali-asteikolla.

Tämä on tavallaan hyödyllistä puolueiden asemoinnissa, mutta samalla se on johtanut jännittävään lieve­ilmiöön: visuaalinen esitys­tapa on synnyttänyt joillekin ihmisille mieli­kuvan, että kyseessä on jonkin­lainen absoluuttinen asteikko. Innokkaimpien tulkitsijoiden mukaan Sanna Marin (sd) on ääri­vasemmistolainen, koska vaali­kone­kartassa hän sijaitsee vasemmassa laidassa.

Näinhän ei tietenkään ole. Sijoitus määritetään luonnollisesti vaali­koneen kysymysten perusteella, eikä Helsingin Sanomat vahingossakaan kysy mitään äärimmäistä. Vaikka nupit vääntää kaakkoon, tulos on nykyisessä hyvin­vointi­yhteis­kunnassa melko käden­lämpöinen.

  • Julkisia palveluita tulisi ulkoistaa entistä enemmän yksityisten yritysten tuotettavaksi.
  • Jos tulee eteen tilanne, jossa on välttämätöntä joko leikata julkisia palveluita ja sosiaali­etuuksia tai korottaa veroja, veron­korotukset ovat parempi vaihto­ehto.
  • Suuret tulo­erot ovat hyväksyttäviä, jotta erot ihmisten lahjakkuudessa ja ahkeruudessa voidaan palkita.
  • Nykyisen kaltaiset palvelut ja sosiaali­etuudet ovat pitemmän päälle liian raskaita julkiselle taloudelle.

Helsingin Sanomien vaali­koneen vasemmisto-oikeisto-akselin määrittävät kysymykset.

HS:n kysymykset ovat olleet samat jo useissa vaaleissa. Kuten JETPissä todetaan, tällä tuotetaan vertailu­kelpoisia aika­sarjoja. Samaan aikaan kysymykset saattavat osittain menettää merkitystään.

  • On hyvä asia, että homo- ja lesbo­pareilla on samat avio­liitto- ja adoptio-oikeudet kuin hetero­pareilla.
  • Jos valtio tarjoaa turva­paikan­hakijoiden vastaan­otto­keskuksen perustamista koti­kuntaani, tarjous pitää hyväksyä.
  • Kouluissa kohdellaan koululaisia liian lepsusti. Tiukempi kuri tekisi kouluista parempia.
  • Perinteiset arvot – kuten koti, uskonto ja isänmaa – muodostavat hyvän arvo­pohjan politiikalle.

Helsingin Sanomien vaali­koneen konservatiivi-liberaali-akselin määrittävät kysymykset.

Erityisesti kysymysten ikä näkyy arvo­kysymyksissä, joissa saman­suku­puolisten parien avio­liitto- ja adoptio-oikeus nousee vaali vaalilta räikeämmäksi ja herättää enemmän kritiikkiä: ihmisten yhden­vertaisen kohtelun ei pitäisi olla vaali­koneessa esitettävä mieli­pide­kysymys, kun asiaa koskeva lakikin on hyväksytty jo vuosia sitten.

Voikin ajatella, että kysymykset ovat lopulta hivenen konservatiivisia ja taakse­päin katsovia: nyky­patteristo tuli käyttöön 2015 vaaleissa, hiukan tasa-arvoisen avio­liitto­lain hyväksymisen jälkeen. Perinteiset arvot ovat konservatiivista isku­lause­retoriikkaa. Niin pitkälle konservatiivisuudessa ei mennä, että puhuttaisiin suoraan kuritus­väki­vallasta, vaikka osa ihmisistä koulu­kurin sellaiseksi tulkitseekin.

Pysyvien kysymysten ongelma on, että maailma niiden ympärillä muuttuu. Tämän huomasi Helsingin Sanomat itsekin, kun se viime edus­kunta­vaaleissa kertoi lähes kaikkien puolueiden hypänneen vasemmalle. Ehkä kyse onkin siitä, että koko yhteiskunta siirtyi, ja puolueet sen mukana – vain vaali­koneen kysymykset jäivät?

Kaikesta yllä sanomastani huolimatta Helsingin Sanomien vaali­kone edelleen erottelee puolueet kohtalaisen hyvin. Tampereella ääri­konservatiivisuus on vähissä ja liberaalivasemmistossa alkaa olla tungosta, mutta puolueita kuitenkin löytyy eri puolilta karttaa.

Helsingin Sanomien arvokartta Tampereella

Helsingin Sanomien arvo­kartta Tampereella

Iltalehden ihmekenttä

Myös Ilta­lehti esittelee vaali­koneessaan puolueiden ja vastaajan suhteen arvo­neli­kentässä. Ilta­lehden vaali­kone­väittämät vaikuttavat kautta linjan provokatiivisemmilta kuin Helsingin Sanomien, Yleis­radion tai vaikkapa Tamperelaisen vaali­koneissa.

Myös arvo­kartassa sama provokatiivisuus jatkuu. Konservatiivi-liberaali-akselilla väittämät ovat suhteellisen tyypillisiä. Itse kyseen­alaistan jossain määrin esi­merkiksi kasvis­ruoka­päivän liberaaliuden, mutta koska lihan­syönti joka aterialla tuntuu olevan nyky­konservatismin perus­pilareita, menköön.

  • Kannatan viikoittaisia kasvis­ruoka­päiviä kouluihin kunnassani.
  • Kannatan vuosittaista Pride-viikon sateen­kaari­liputusta kunnassani.
  • Ei haittaa, että yhteis­kunnassa jotkut ryhmät ovat paremmassa taloudellisessa asemassa kuin toiset.
  • Mielestäni yhteis­kunnan ei pitäisi ohjata vahvasti siihen, että äiti ja isä ovat perhe­vapaalla yhtä paljon lasten kanssa kotona.
  • Moni­kulttuurisuuden edistäminen lisäämällä maahan­muuttajien määrää kunnassani on hyvä asia.

Ilta­lehden vaali­koneen konservatiivi-liberaali-akselin määrittävät kysymykset.

Oikeisto-vasemmisto-kysymyksiä sen sijaan sopii miettiä vaikka yksi kerrallaan.

Verotusta ei pidä kunnassani enää nostaa, vaan etsiä mieluummin meno­leikkauksia.
Tyypillinen verotuksen ja leikkausten vastakkain­asettelu. Vastaava kysymys löytyy osapuilleen joka koneesta.
Vanhusten hoiva­palvelujen tuottamista ei pitäisi ulkoistaa yhtään enempää yksityisille yrityksille.
Tässä asetetaan vastakkain yksityinen ja julkinen palvelu­tuotanto. Jälleen melko tavallinen kysymys – tosin kysymyksen kytkeminen nimenomaan hoiva­palveluihin saattaa tehdä menneitä muistelevista oikeistolaisista yllättävän vasureita.
Kuntaani pitäisi rakennuttaa lisää edullisia vuokra-asuntoja.
Joo, ok.
Kunnan on ennemmin helpotettava yksityis­autoilua kuin kehitettävä julkista liikennettä.
Tässä mennäänkin sitten vahvasti identiteetti­politiikan puolelle. Onko yksityis­autoilu tosiaan leimallisen oikeistolaista? Kyllä kyllä, “autot kuuluvat teille”, mutta silti?
Ei haittaa, että yhteis­kunnassa jotkut ryhmät ovat paremmassa taloudellisessa asemassa kuin toiset.

On tavallaan aika jännittävää, että sama kysymys on valittu erottelemaan sekä oikeisto-vasemmisto- että konservatiivi-liberaali-akselilla. Vasemmistolainen väite ei selvästikään ole, mutta onko se oikeistolainen? Onko ihmis­ryhmien eriytyvä taloudellinen menestys nyky­oikeistolaista?

Kysymystä voi verrata Helsingin Sanomien vastaavaan, jossa “suuret tulo­erot sallitaan, jotta erot ihmisten lahjakkuudessa ja ahkeruudessa voidaan palkita”. Ilta­lehden muotoilu toisaalta “paremmasta taloudellisesta asemasta” kuulostaa viittaukselta tasa­päistävään karikatyyri­vasemmistoon, toisaalta puhe ihmis­ryhmistä yksilöiden sijaan haiskahtaa orastavasti rasistiselta.

Mutta ehkä mietin liikaa ja tämä on juuri sitä oikeistolaista ajattelua.

Kun sitten katsotaan, miten Iltalehti sijoittaa puolueet arvo­kartalle, paljastuu, että meillä on itse asiassa vain yksi puolue, keskusta.

Ilta­lehden arvo­kartta Tampereella

Ilta­lehden arvo­kartta Tampereella

Ilta­lehden kone ei näytä kartalla kaikkia puolueita, mutta jos minua lähimpänä ja kauimpana olevat puolueet ovat lähempänä toisiaan kuin minä itselleni läheisintä vaihto­ehtoa, jokin mättää. Kysymykset eivät ole erityisen syvä­luotaavia; huonosti muotoiltuja ne kyllä ovat, joten ehkä se selittää ehdokkaiden ryhmittymisen keskustan ympärille.

Onneksi meillä on moni­ääninen media. Vaikka kritisoinkin usein Helsingin Sanomia, luen mieluummin lehteä, jonka väittämän mukaan “Tampereen tulee selvittää ratikan mahdollista jatkoa muuallekin kuin jo suunniteltuun Lentävän­niemen suuntaan”, kuin Ilta­lehteä, jonka mukaan “raitio­tien toista osuutta Pyynikin­torilta Lentävän­niemeen ei tarvitse rakentaa.”

P.S. Helsingin Sanomat esitteli arvo­karttaa jo vuoden 2011 edus­kunta­vaaleissa. Tuolloin kartta perustui kuitenkin eri kysymyksiin

P.P.S. Twitterissä mainitsin, että oikeisto-vasemmisto-akselia oltaisiin arvottu myös uusiutuvan energian rakentamis­innon perusteella. En tiedä, katsoinko kysymysten numerot väärin vai onko Ilta­lehden sivua korjattu, mutta kyseinen kysymys ei nähtävästi patteriin kuulu. Pahoittelen virhettäni!