Sami Sundell
Sami Sundell
4 min read

Tags

Tällä viikolla laitoin Twitterin kiinni.

Viime viikkoina aika­janani on täyttynyt koronasta. Se on tietenkin ymmärrettävää, samasta aiheesta ovat täyttyneet myös perinteinen media ja virtuaaliset kahvi­pöytä­keskustelut.

Sävy­ero tuntuu kuitenkin olevan merkittävä. Luen mielelläni vaikkapa Tuomas Aivelon perusteltua kritiikkiä viran­omaisten tekemiä oletuksia ja viestintä­valintoja kohtaan. Sitä en sen sijaan jaksa, että merkittävästä osasta twitteristejä on kuoriutunut oman elämänsä virologeja, joiden työ­kalu­pakista löytyy juuri oikeat toimen­piteet tähän hetkeen.

Minulla ei ole minkään­laista kompetenssia arvioida hallituksen toimien riittävyyttä tai oikea-aikaisuutta. Näyttää itsestään­selvältä, että viran­omais­toiminnassa on tehty virheitä esi­merkiksi saapuvien lento­matkustajien suhteen.

Toisaalta samaan aikaan lähes kaikki kommentointi on keskittynyt nimenomaan terveys­näkö­kulmaan – ja jos jokin muu näkö­kulma on sattunut löytymään, se on liittynyt talouteen. Hallitus ei voi toimia näin. Se ei voi tehdä koko Suomea koskevia päätöksiä ainoastaan terveys­näkö­kulmasta, ei edes epidemian kynnyksellä. Sen täytyy tasa­painoilla ja pyrkiä tekemään parhaita mahdollisia päätöksiä tilanteessa, jossa millä tahansa päätöksellä on negatiivisia vaikutuksia. Hallitus voi vain yrittää arvioida, mistä päätöksistä on suurin hyöty ja vähäisin vahinko. Nuo päätökset ja arviot joudutaan tekemään tilanteessa, jossa varmaa tietoa korona­viruksesta ei edelleenkään ole saatavilla.

Niitä muita näkö­kulmia tarjoavat esi­merkiksi Martin Scheinin ja Pauli Rautiainen kirjoituksessaan, jossa Uuden­maan sulkemisen todetaan rikkovan ihmis­oikeus­sopimuksia.

Mielestämme asetukset eivät täytä näitä ehtoja, ja perimmältään samasta syystä: vaikka Uuden­maan ja väestön kolmanneksen eristämistä muusta Suomesta ja koulutetun terveyden­huolto­henkilöstön työ­velvollisuutta perustellaan terveyden­huollon toiminta­kyvyn turvaamisella korona­epidemian paineissa ja viime kädessä ihmis­henkien pelastamisella, näissä asetuksissa valtio­neuvosto on päättänyt toimen­piteistä, joiden ennakoitavissa oleva seuraus on, että jotkut ihmiset menettävät henkensä. Jos yhdenkin ihmisen kuolema on kausaalinen seuraus liikkumis­vapauden rajoituksesta tai työ­velvollisuuden käyttöön­otosta, on mielestämme oikeutettua sanoa, ettei kyse ole vain hyväksyttävistä rajoituksista ihmis­oikeus­sopimuksiin vaan vähintäänkin hätä­tila­poikkeuksista ellei suorastaan ihmis­oikeus­loukkauksista jopa hätä­tilan oloissa.

Korona­kriisin uusissa toimissa… (Perustus­laki­blogi 26.3.2020)

Scheinin ja Rautiainen vertaavat hallituksen tilannetta ratikka­ongelmaan, klassiseen eettiseen dilemmaan, jossa pitää päättää, uhrataanko yksi henkilö useamman pelastamiseksi. Professorien mukaan valtiolla [ei] ole lainkaan oikeutta tehdä sellaista valintaa, jolla se suuremman ihmis­joukon elämän suojaamiseksi asettaa oman aktiivisen toimen­piteensä kautta pienemmän ihmis­joukon alttiiksi kuolemalle.

On ehkä hiukan vaikea sulattaa ajatusta, että passiivisuuden aiheuttama, suuremman joukon altistaminen kuolemalle olisi hyväksyttävämpää kuin nyt valitut aktiiviset toimen­piteet – eivätkä professorit tietysti aivan tätä esitäkään. Scheininin ja Rautiaisen kirjoitus perustuu kuitenkin osin oletuksille, lähtien siitä, että mökille sulkeutuminen olisi turvallisempaa kuin pää­kaupunki­seudulla pysytteleminen. Siinä ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja Uuden­maan sulkemisesta kärsii fiktiivinen, mökilleen vapaa­ehtoiseen eristykseen hermeettisesti sulkeutuva eläkeläis­paris­kunta. Samaan aikaan viime viikolla uutisoitiin Lappiin matkustavista turisteista ja vielä viime viikon­loppuna vähintäänkin kymmenet­tuhannet ihmiset riensivät mökeille.

On siis kuitenkin ihan perusteltua esittää, että ihmis­oikeuksien kannalta nyt valitut suoja­toimet ovat liian jyrkkiä. Samoilla linjoilla on myös valmius­lakia aikoinaan sorvannut entinen kansan­edustaja Kimmo Sasi (kok). Lain käyttöön­otto­kynnys on rakennettu tietoisesti korkeaksi, ja HS:n haastattelussa Sasi ei pidä koronan uhkaa vielä riittävänä.

Nämä ovat vain pari esi­merkkiä niistä raameista, joiden sisällä hallituksen täytyy toimia. Satunnaisen someilijan on helppo lukea New York Timesia tai vilkaista WHO:n raporttia ja päätellä sen pohjalta, että hallitus toimii liian hitaasti tai miedosti.

Hallituksen sen sijaan täytyy ottaa huomioon voimassa oleva lain­säädäntö, ihmis­oikeudet, toimen­piteiden – ja toimimatta jättämisen – laajemmat vaikutukset. Saattaa jopa käydä niin, että tarvitaan uutta lain­säädäntöä, jonka valmistelun ei ainakaan pitäisi olla ihan läpi­huuto­juttu.

THL:n tilanne­arviota on ihmetelty ja kritisoitu, ja on sangen toden­näköistä, että myös ministerit ovat lukeneet ulko­maisia lehtiä ja raportteja. Hallitus on kuitenkin sitoutunut tieto­pohjaiseen politiikkaan; poliitikot toki tekevät päätökset, mutta ei asian­tuntija­organisaatiota voi ihan ohittaakaan.

Vaikka selkä­ydin huutaa nopeita ratkaisuja, on tavallaan ihan mukavaa, että hallitus punnitsee asioita ennen päätöksen­tekoa. Edelleen on perin miellyttävää, että hallitus ainakin toistaiseksi vaikuttaa haluttomalta ottamaan itselleen poikkeuksellisia valtuuksia ja rajoittamaan perus­oikeuksia. Se voi hidastaa päätöksen­tekoa, mutta isossa kuvassa se on puhtaasti positiivinen asia.

P.S. Olen seurannut Twitterissä muun muassa poliitikkoja ja toimittajia. Samaa tekevät kaikki muutkin, ja osittain epäilemättä sen takia se on saanut kokoaan suuremman merkityksen ja näkyvyyden myös perinteisessä mediassa. Erityisesti parin viime vuoden aikana päivityksistä on tullut piikikkäämpiä, väärin­ymmärryksistä tahallisempia, poteroista syvempiä. Vaikka joukkoon mahtuu Lotta Aarikan, Julmiksen, Julius Lehtisen ja Ilkka Kauko­rannan kaltaisia, ajatuksia herättäviä kirjoittajia, palvelun kokonais­mielekkyys on ollut itselleni jo pitkään vähintäänkin kyseen­alainen. Tämä on oiva hetki laittaa kyseinen media hyllylle.