Tällä viikolla laitoin Twitterin kiinni.
Viime viikkoina aikajanani on täyttynyt koronasta. Se on tietenkin ymmärrettävää, samasta aiheesta ovat täyttyneet myös perinteinen media ja virtuaaliset kahvipöytäkeskustelut.
Sävyero tuntuu kuitenkin olevan merkittävä. Luen mielelläni vaikkapa Tuomas Aivelon perusteltua kritiikkiä viranomaisten tekemiä oletuksia ja viestintävalintoja kohtaan. Sitä en sen sijaan jaksa, että merkittävästä osasta twitteristejä on kuoriutunut oman elämänsä virologeja, joiden työkalupakista löytyy juuri oikeat toimenpiteet tähän hetkeen.
Minulla ei ole minkäänlaista kompetenssia arvioida hallituksen toimien riittävyyttä tai oikea-aikaisuutta. Näyttää itsestäänselvältä, että viranomaistoiminnassa on tehty virheitä esimerkiksi saapuvien lentomatkustajien suhteen.
Toisaalta samaan aikaan lähes kaikki kommentointi on keskittynyt nimenomaan terveysnäkökulmaan – ja jos jokin muu näkökulma on sattunut löytymään, se on liittynyt talouteen. Hallitus ei voi toimia näin. Se ei voi tehdä koko Suomea koskevia päätöksiä ainoastaan terveysnäkökulmasta, ei edes epidemian kynnyksellä. Sen täytyy tasapainoilla ja pyrkiä tekemään parhaita mahdollisia päätöksiä tilanteessa, jossa millä tahansa päätöksellä on negatiivisia vaikutuksia. Hallitus voi vain yrittää arvioida, mistä päätöksistä on suurin hyöty ja vähäisin vahinko. Nuo päätökset ja arviot joudutaan tekemään tilanteessa, jossa varmaa tietoa koronaviruksesta ei edelleenkään ole saatavilla.
Niitä muita näkökulmia tarjoavat esimerkiksi Martin Scheinin ja Pauli Rautiainen kirjoituksessaan, jossa Uudenmaan sulkemisen todetaan rikkovan ihmisoikeussopimuksia.
Mielestämme asetukset eivät täytä näitä ehtoja, ja perimmältään samasta syystä: vaikka Uudenmaan ja väestön kolmanneksen eristämistä muusta Suomesta ja koulutetun terveydenhuoltohenkilöstön työvelvollisuutta perustellaan terveydenhuollon toimintakyvyn turvaamisella koronaepidemian paineissa ja viime kädessä ihmishenkien pelastamisella, näissä asetuksissa valtioneuvosto on päättänyt toimenpiteistä, joiden ennakoitavissa oleva seuraus on, että jotkut ihmiset menettävät henkensä. Jos yhdenkin ihmisen kuolema on kausaalinen seuraus liikkumisvapauden rajoituksesta tai työvelvollisuuden käyttöönotosta, on mielestämme oikeutettua sanoa, ettei kyse ole vain hyväksyttävistä rajoituksista ihmisoikeussopimuksiin vaan vähintäänkin hätätilapoikkeuksista ellei suorastaan ihmisoikeusloukkauksista jopa hätätilan oloissa.
Koronakriisin uusissa toimissa… (Perustuslakiblogi 26.3.2020)
Scheinin ja Rautiainen vertaavat hallituksen tilannetta ratikkaongelmaan, klassiseen eettiseen dilemmaan, jossa pitää päättää, uhrataanko yksi henkilö useamman pelastamiseksi. Professorien mukaan valtiolla [ei] ole lainkaan oikeutta tehdä sellaista valintaa, jolla se suuremman ihmisjoukon elämän suojaamiseksi asettaa oman aktiivisen toimenpiteensä kautta pienemmän ihmisjoukon alttiiksi kuolemalle.
On ehkä hiukan vaikea sulattaa ajatusta, että passiivisuuden aiheuttama, suuremman joukon altistaminen kuolemalle olisi hyväksyttävämpää kuin nyt valitut aktiiviset toimenpiteet – eivätkä professorit tietysti aivan tätä esitäkään. Scheininin ja Rautiaisen kirjoitus perustuu kuitenkin osin oletuksille, lähtien siitä, että mökille sulkeutuminen olisi turvallisempaa kuin pääkaupunkiseudulla pysytteleminen. Siinä ihmiset ovat rationaalisia toimijoita ja Uudenmaan sulkemisesta kärsii fiktiivinen, mökilleen vapaaehtoiseen eristykseen hermeettisesti sulkeutuva eläkeläispariskunta. Samaan aikaan viime viikolla uutisoitiin Lappiin matkustavista turisteista ja vielä viime viikonloppuna vähintäänkin kymmenettuhannet ihmiset riensivät mökeille.
On siis kuitenkin ihan perusteltua esittää, että ihmisoikeuksien kannalta nyt valitut suojatoimet ovat liian jyrkkiä. Samoilla linjoilla on myös valmiuslakia aikoinaan sorvannut entinen kansanedustaja Kimmo Sasi (kok). Lain käyttöönottokynnys on rakennettu tietoisesti korkeaksi, ja HS:n haastattelussa Sasi ei pidä koronan uhkaa vielä riittävänä.
Nämä ovat vain pari esimerkkiä niistä raameista, joiden sisällä hallituksen täytyy toimia. Satunnaisen someilijan on helppo lukea New York Timesia tai vilkaista WHO:n raporttia ja päätellä sen pohjalta, että hallitus toimii liian hitaasti tai miedosti.
Hallituksen sen sijaan täytyy ottaa huomioon voimassa oleva lainsäädäntö, ihmisoikeudet, toimenpiteiden – ja toimimatta jättämisen – laajemmat vaikutukset. Saattaa jopa käydä niin, että tarvitaan uutta lainsäädäntöä, jonka valmistelun ei ainakaan pitäisi olla ihan läpihuutojuttu.
THL:n tilannearviota on ihmetelty ja kritisoitu, ja on sangen todennäköistä, että myös ministerit ovat lukeneet ulkomaisia lehtiä ja raportteja. Hallitus on kuitenkin sitoutunut tietopohjaiseen politiikkaan; poliitikot toki tekevät päätökset, mutta ei asiantuntijaorganisaatiota voi ihan ohittaakaan.
Vaikka selkäydin huutaa nopeita ratkaisuja, on tavallaan ihan mukavaa, että hallitus punnitsee asioita ennen päätöksentekoa. Edelleen on perin miellyttävää, että hallitus ainakin toistaiseksi vaikuttaa haluttomalta ottamaan itselleen poikkeuksellisia valtuuksia ja rajoittamaan perusoikeuksia. Se voi hidastaa päätöksentekoa, mutta isossa kuvassa se on puhtaasti positiivinen asia.
P.S. Olen seurannut Twitterissä muun muassa poliitikkoja ja toimittajia. Samaa tekevät kaikki muutkin, ja osittain epäilemättä sen takia se on saanut kokoaan suuremman merkityksen ja näkyvyyden myös perinteisessä mediassa. Erityisesti parin viime vuoden aikana päivityksistä on tullut piikikkäämpiä, väärinymmärryksistä tahallisempia, poteroista syvempiä. Vaikka joukkoon mahtuu Lotta Aarikan, Julmiksen, Julius Lehtisen ja Ilkka Kaukorannan kaltaisia, ajatuksia herättäviä kirjoittajia, palvelun kokonaismielekkyys on ollut itselleni jo pitkään vähintäänkin kyseenalainen. Tämä on oiva hetki laittaa kyseinen media hyllylle.