Sami Sundell
Sami Sundell
5 min read

Tags

Pari viikkoa sitten maahamme syntyi konservatiivisen ajatuksen keidas, Konservatiivi-blogi­sivusto. Sivun olemassaolo perustellaan rakentamalla olki­ukko, jota mätkimään sitten kutsutaan Jordan B. Peterson. Näinkin lupaavista lähtö­kohdista syntyvää mediaa kannattaa ilman muuta seurata.

Silmiini osuikin kansan­edustaja Peter Östmanin (kd) kirjoitus kalastuksesta. Arvon kansan­edustaja on huolissaan kalastus­elin­keinon tulevaisuudesta, sillä EU:n kalastus­kiintiöiden lisäksi sitä uhkaavat myös villi­eläimet.

Hylkeet harmina

Nykyinen meri­metso on tulokas­laji, eikä kuuluisi leveys­asteillemme. Suurempi uhka kala­kannoille kuitenkin ovat hylkeet. Hylkeellä ei nykyään ole luonnollisia vihollisia. Sen lisäksi, että hylkeet syövät vähintään 100 000 tonnia kalaa vuodessa, ne tuhoavat paljon pyydyksiä.

Hylkeet ja meri­metsot uhkaavat kala­kantoja – eivät harva­lukuiset ammatti­kalastajat (Konservatiivi 18.10.2019)

100 000 tonnia on tietenkin järjetön määrä kalaa. Jopa niin järjetön, että se on lähes kaksi kolmas­osaa suomalaisten kalastajien mereltä vuosittain saamasta saaliista.

Vuotuisen kaupallisen kalastuksen määrä

Ammatti­kalastuksen saaliit 1980–2017 tonneina (Luonnonvarakeskus)

Noin otsalla katsoen näyttää siltä, että niin paljon kuin hylkeet ja meri­metsot saalista verottavatkin, nuo Östmanin kuvaamat harvat ammatti­kalastajat ovat kuitenkin onnistuneet kasvattamaan kokonais­saalistaan vuosi toisensa jälkeen.

Jos jolle­kulle kuitenkin tuli hätä, Östmanilla on onneksi ratkaisu:

Entis­aikaan kun saaristo oli asuttua, ihminen rajoitti hylje­kantaa pyytämällä. Iso­isäni harjoitti hylkeen­metsästystä ja vietti joskus viikkoja merellä keväisin. Hylkeitä pyydettiin ravinnoksi ja hylkeen nahkasta saatiin pientä lisä­tienestiä perheelle.

Pyynnistä on tullut liian moni­mutkasta. Hylkeen­metsästys sinänsä on sallittua, mutta vuotuisia pyynti­kiintiöitä ei saada metsästettyä. Tämä johtuu mm. siitä, että EU:n hylje­tuote­asetus kieltää hylje­tuotteiden myynnin. Katsoisin, että metsästys­lakia tulisi muuttaa siten, että esim. pyydyksiä tuhoavien harmaa­hylkeiden metsästys olisi mahdollista. Pohjois­maille tulisi myöntää poikkeus­lupia hylje­tuotteiden kauppaan, jotta hylkeen pyynti olisi jollain tavalla kannattavaa ja kiintiöt saataisiin täytettyä.

Hylkeet ja meri­metsot uhkaavat kala­kantoja – eivät harva­lukuiset ammatti­kalastajat (Konservatiivi 18.10.2019)

Jeppistä! Olisihan se oikeus ja kohtuus, että verkkoja rikkovista hylkeistä voisi vaikka veistää juoma­kulhoja, kuten iso­isän aikaan tehtiin.

Östman on syntynyt vuonna 1961, joten hänen iso­isänsä harjoitti hylkeen­metsästystä varmaankin joskus 1900-luvun puoli­välin tienoilla. Ihan aiheeseen liittymättä Itämeren harmaa­hylkeen kannan kehitys 1900-luvulla muuten näyttää tältä:

Hallin kannan kehitys Itämerellä

Hallin kanta romahti 1900-luvulla.1

Itämeren norpalle kävi hiukan huonommin:

Norpan kannan kehitys Itämerellä

Norpan kanta putosi vielä halliakin jyrkemmin.1

1800-luvulla hylkeen pyynti oli käynyt kannattamattomaksi – traanille ei ollut enää kysyntää lampuissa, ja nahkaakin saatiin helpommin muista eläimistä. Niinpä Itä­merellä oli suhteellisen paljon sekä halleja että norppia. 1800-luvun lopulla hylkeitä pyydettiin lähinnä Suomessa ja Ruotsissa, joissa tapettiin vuosittain yhteensä ehkä 10 000 hyljettä.2

1900-luvun alussa sekä Suomessa että Ruotsissa alettiin – jännittävää kyllä, Tanskan aloitteesta – maksaa hylkeistä tappo­rahaa, ja lopputulos näkyy yllä esitetyissä graafeissa. Sodan aikaan hylkeistä maksettiin tappo­rahaa traanin takia, sodan jälkeen muuten vain. Vuonna 1964 kalastajat vaativat tappo­rahan korottamista, koska hylkeiden väitettiin syövän jopa puolet lohi­saaliista. Kuulostaako tutulta?

Suomalaiset ja ruotsalaiset – mutta pääosin suomalaiset – tappoivat pelkästään 1910-luvulla yli 100 000 norppaa, ja se alkoikin kadota Saaristo­mereltä. Ruotsissa hylkeen metsästys loppui 1960-luvun lopulla, mutta Suomessa tappo­rahaa maksettiin vuoteen 1975 asti. Tässä vaiheessa metsästyksen takia romahtanutta kantaa oli alkanut verottaa toinenkin uhka: Itämeren ympäristö­myrkyt olivat tehneet hylkeistä lisääntymis­kyvyttömiä. Halli rauhoitettiin Suomessa vuonna 1982, norppa viimein vuonna 1989.

Rauhoittamisen jälkeen sekä hallin että norpan kanta lähti nousuun. Nykyään Itä­merellä elelee ehkä 30 000 hallia, joista kymmenisen tuhatta Suomen vesillä. Tästä innostuneena Suomi salli ensin hallin rajatun pyytämisen vuonna 1998 ja sitten norpan metsästämisen Perämeren alueella vuodesta 2015 eteenpäin.

Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä Östman haluaa kaadetuista hylkeistä pätäkkää. Tai siis enemmän pätäkkää – hylkeistä nimittäin maksetaan jälleen tappo­rahaa.

Entäs meri­metso?

Kun Östman puhuu meri­metsosta tulokas­lajina, joka ei kuulu Suomeen, hän on osittain oikeassa; meri­metso tosiaan palasi Suomeen pesimään vuonna 1996. Ja palasi, sillä:

Meri­metson (Phalacrocorax carbo) historia nykyisellä Itä­meren alueella ulottuu arkeologisten luusto­löydösten mukaan jää­kauden jälkeisiin meri­vaiheisiin. Meri­metso hävitettiin kuitenkin kokonaan Itä­mereltä 1900-luvun alkuun mennessä, ja kesti puoli vuosi­sataa ennen kuin laji palasi asuin­sijoilleen. Voimakas luontainen levittäytyminen Itä­merelle alkoi 1980-luvun alku­puolella Pohjan­meren rannikolta, ja saavutti Suomen vuonna 1996. Runsaasti sopivaa kala­ravintoa, kuten ulko­saaristoon rehevöitymisen myötä levittäytynyttä särkeä, tarjoavat vedet mahdollistivat meri­metson nopean kannan­kasvun.

Kansallinen vieras­laji­strategia (PDF)

Eli näin. Meri­metso on siis aiemmin kuulunut Suomenkin linnustoon – sen pesinnästä lounais­saaristossa on merkintöjä ainakin 1700-luvulta. Se kuitenkin hävitettiin lajistosta, ja puheista päätellen jotain saman kaltaista toivottaisiin nytkin. Tutkimuksissa meri­metsojen ei kuitenkaan ole havaittu vaikuttavan kala­kantaan3, vaikka paikallisesti vaikutuksia saattaakin olla.

Kirjoituksessa käy oivallisesti ilmi se suomalaisten erityinen luonto­suhde, jossa luonto on yhtä suurta hyödynnettävää resurssia. Kala­kantoja suojeltaessa ongelma eivät ole “harva­lukuiset kalastajamme”, jotka nyhtävät saalista enemmän kuin koskaan, vaan katoamisen partaalta rauhoituksen avulla pelastetut hylje­kannat ja meri­metso, tuo jää­kauden jälkeen vääryydellä ja viekkaudella rannoillemme hiipinyt tulokas­laji. Östmanin ratkaisu olisi tehdä myös näistä luonto­kappaleista resursseja – nahkaa myytäväksi, rasvaa kosmetiikkaan, mitä nyt ikinä keksitäänkään.

Kun kalastajien ahdinko on näin suuri mutta kiintiöitä ei silti saada täytettyä, ehdottaisin konservatiivisen eetoksen hengessä, että ehkä kannustimet ovat pielessä. Jos pyydyksien tuhoamisen ja turska­madon estäminen eivät riitä motivaatioksi, ehkä kalastajille maksetaan liikaa tuho­korvauksia – niitähän maksetaan Östmanin mukaan kymmeniä miljoonia?

Nyt taitaa kuitenkin olla niin, että tässä nykyiset kalastajat – jotka siis, toistan, saavat tilastojen mukaan ennätys­saaliita – maksavat menneiden suku­polvien virheistä. Jos sata vuotta sitten iso­isät olisivat hiukan malttaneet pidätellä liipasin­sormea rajoittaessaan hylje­kantaa, ehkä Itä­meren hylkeet eivät olisi ajautuneet häviämisen partaalla – ja ehkä tuolloin EU:kin olisi metsästyksen suhteen myötä­mielisempi.

P.S. Kyllä, tappo­rahaa maksettiin myös Saimaan hylkeistä.

P.P.S. Kelpaavatko hylkeet muuten raaka-aineeksi jäte­dieseliin?

P.P.P.S. Kyllä, saalis­tonnien katsominen yksin­kertaistaa tietenkin asiaa. Meikäläisestä kaupallisesta kalastuksesta silakka on selkeästi merkittävin kala sekä tonni- että euro­mittarilla. Östmanin mainitseman turskan ja lohen määrä on harvoin ylittänyt prosenttia tonneista. Lohen osuus arvosta on ollut 1990-luvun alussa merkittävä, mutta nykyään puhutaan parista prosentista kokonais­saaliin arvosta.

1 Harding & Härkönen: Development in the Baltic Grey Seal (Halichoerus grypus) and Ringed seal (Phoca hispida) Populations during the 20th Century (AMBIO, 1999), ResearchGate

2 Yli­maunu: Itä­meren hylkeen­pyynti­kulttuuri ja ihminen–hylje-suhde (SKS, 2000)

3 Lehikoinen et al: The role of cormorants, fishing effort and temperature on the catches per unit effort of fisheries in Finnish coastal areas (Fish Res 2017), doi:10.1016/j.fishres.2017.02.008