Pari viikkoa sitten maahamme syntyi konservatiivisen ajatuksen keidas, Konservatiivi-blogisivusto. Sivun olemassaolo perustellaan rakentamalla olkiukko, jota mätkimään sitten kutsutaan Jordan B. Peterson. Näinkin lupaavista lähtökohdista syntyvää mediaa kannattaa ilman muuta seurata.
Silmiini osuikin kansanedustaja Peter Östmanin (kd) kirjoitus kalastuksesta. Arvon kansanedustaja on huolissaan kalastuselinkeinon tulevaisuudesta, sillä EU:n kalastuskiintiöiden lisäksi sitä uhkaavat myös villieläimet.
Hylkeet harmina
Nykyinen merimetso on tulokaslaji, eikä kuuluisi leveysasteillemme. Suurempi uhka kalakannoille kuitenkin ovat hylkeet. Hylkeellä ei nykyään ole luonnollisia vihollisia. Sen lisäksi, että hylkeet syövät vähintään 100 000 tonnia kalaa vuodessa, ne tuhoavat paljon pyydyksiä.
Hylkeet ja merimetsot uhkaavat kalakantoja – eivät harvalukuiset ammattikalastajat (Konservatiivi 18.10.2019)
100 000 tonnia on tietenkin järjetön määrä kalaa. Jopa niin järjetön, että se on lähes kaksi kolmasosaa suomalaisten kalastajien mereltä vuosittain saamasta saaliista.
Noin otsalla katsoen näyttää siltä, että niin paljon kuin hylkeet ja merimetsot saalista verottavatkin, nuo Östmanin kuvaamat harvat ammattikalastajat ovat kuitenkin onnistuneet kasvattamaan kokonaissaalistaan vuosi toisensa jälkeen.
Jos jollekulle kuitenkin tuli hätä, Östmanilla on onneksi ratkaisu:
Entisaikaan kun saaristo oli asuttua, ihminen rajoitti hyljekantaa pyytämällä. Isoisäni harjoitti hylkeenmetsästystä ja vietti joskus viikkoja merellä keväisin. Hylkeitä pyydettiin ravinnoksi ja hylkeen nahkasta saatiin pientä lisätienestiä perheelle.
Pyynnistä on tullut liian monimutkasta. Hylkeenmetsästys sinänsä on sallittua, mutta vuotuisia pyyntikiintiöitä ei saada metsästettyä. Tämä johtuu mm. siitä, että EU:n hyljetuoteasetus kieltää hyljetuotteiden myynnin. Katsoisin, että metsästyslakia tulisi muuttaa siten, että esim. pyydyksiä tuhoavien harmaahylkeiden metsästys olisi mahdollista. Pohjoismaille tulisi myöntää poikkeuslupia hyljetuotteiden kauppaan, jotta hylkeen pyynti olisi jollain tavalla kannattavaa ja kiintiöt saataisiin täytettyä.
Hylkeet ja merimetsot uhkaavat kalakantoja – eivät harvalukuiset ammattikalastajat (Konservatiivi 18.10.2019)
Jeppistä! Olisihan se oikeus ja kohtuus, että verkkoja rikkovista hylkeistä voisi vaikka veistää juomakulhoja, kuten isoisän aikaan tehtiin.
Östman on syntynyt vuonna 1961, joten hänen isoisänsä harjoitti hylkeenmetsästystä varmaankin joskus 1900-luvun puolivälin tienoilla. Ihan aiheeseen liittymättä Itämeren harmaahylkeen kannan kehitys 1900-luvulla muuten näyttää tältä:
Itämeren norpalle kävi hiukan huonommin:
1800-luvulla hylkeen pyynti oli käynyt kannattamattomaksi – traanille ei ollut enää kysyntää lampuissa, ja nahkaakin saatiin helpommin muista eläimistä. Niinpä Itämerellä oli suhteellisen paljon sekä halleja että norppia. 1800-luvun lopulla hylkeitä pyydettiin lähinnä Suomessa ja Ruotsissa, joissa tapettiin vuosittain yhteensä ehkä 10 000 hyljettä.2
1900-luvun alussa sekä Suomessa että Ruotsissa alettiin – jännittävää kyllä, Tanskan aloitteesta – maksaa hylkeistä tapporahaa, ja lopputulos näkyy yllä esitetyissä graafeissa. Sodan aikaan hylkeistä maksettiin tapporahaa traanin takia, sodan jälkeen muuten vain. Vuonna 1964 kalastajat vaativat tapporahan korottamista, koska hylkeiden väitettiin syövän jopa puolet lohisaaliista. Kuulostaako tutulta?
Suomalaiset ja ruotsalaiset – mutta pääosin suomalaiset – tappoivat pelkästään 1910-luvulla yli 100 000 norppaa, ja se alkoikin kadota Saaristomereltä. Ruotsissa hylkeen metsästys loppui 1960-luvun lopulla, mutta Suomessa tapporahaa maksettiin vuoteen 1975 asti. Tässä vaiheessa metsästyksen takia romahtanutta kantaa oli alkanut verottaa toinenkin uhka: Itämeren ympäristömyrkyt olivat tehneet hylkeistä lisääntymiskyvyttömiä. Halli rauhoitettiin Suomessa vuonna 1982, norppa viimein vuonna 1989.
Rauhoittamisen jälkeen sekä hallin että norpan kanta lähti nousuun. Nykyään Itämerellä elelee ehkä 30 000 hallia, joista kymmenisen tuhatta Suomen vesillä. Tästä innostuneena Suomi salli ensin hallin rajatun pyytämisen vuonna 1998 ja sitten norpan metsästämisen Perämeren alueella vuodesta 2015 eteenpäin.
Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä Östman haluaa kaadetuista hylkeistä pätäkkää. Tai siis enemmän pätäkkää – hylkeistä nimittäin maksetaan jälleen tapporahaa.
Entäs merimetso?
Kun Östman puhuu merimetsosta tulokaslajina, joka ei kuulu Suomeen, hän on osittain oikeassa; merimetso tosiaan palasi Suomeen pesimään vuonna 1996. Ja palasi, sillä:
Merimetson (Phalacrocorax carbo) historia nykyisellä Itämeren alueella ulottuu arkeologisten luustolöydösten mukaan jääkauden jälkeisiin merivaiheisiin. Merimetso hävitettiin kuitenkin kokonaan Itämereltä 1900-luvun alkuun mennessä, ja kesti puoli vuosisataa ennen kuin laji palasi asuinsijoilleen. Voimakas luontainen levittäytyminen Itämerelle alkoi 1980-luvun alkupuolella Pohjanmeren rannikolta, ja saavutti Suomen vuonna 1996. Runsaasti sopivaa kalaravintoa, kuten ulkosaaristoon rehevöitymisen myötä levittäytynyttä särkeä, tarjoavat vedet mahdollistivat merimetson nopean kannankasvun.
Kansallinen vieraslajistrategia (PDF)
Eli näin. Merimetso on siis aiemmin kuulunut Suomenkin linnustoon – sen pesinnästä lounaissaaristossa on merkintöjä ainakin 1700-luvulta. Se kuitenkin hävitettiin lajistosta, ja puheista päätellen jotain saman kaltaista toivottaisiin nytkin. Tutkimuksissa merimetsojen ei kuitenkaan ole havaittu vaikuttavan kalakantaan3, vaikka paikallisesti vaikutuksia saattaakin olla.
Kirjoituksessa käy oivallisesti ilmi se suomalaisten erityinen luontosuhde, jossa luonto on yhtä suurta hyödynnettävää resurssia. Kalakantoja suojeltaessa ongelma eivät ole “harvalukuiset kalastajamme”, jotka nyhtävät saalista enemmän kuin koskaan, vaan katoamisen partaalta rauhoituksen avulla pelastetut hyljekannat ja merimetso, tuo jääkauden jälkeen vääryydellä ja viekkaudella rannoillemme hiipinyt tulokaslaji. Östmanin ratkaisu olisi tehdä myös näistä luontokappaleista resursseja – nahkaa myytäväksi, rasvaa kosmetiikkaan, mitä nyt ikinä keksitäänkään.
Kun kalastajien ahdinko on näin suuri mutta kiintiöitä ei silti saada täytettyä, ehdottaisin konservatiivisen eetoksen hengessä, että ehkä kannustimet ovat pielessä. Jos pyydyksien tuhoamisen ja turskamadon estäminen eivät riitä motivaatioksi, ehkä kalastajille maksetaan liikaa tuhokorvauksia – niitähän maksetaan Östmanin mukaan kymmeniä miljoonia?
Nyt taitaa kuitenkin olla niin, että tässä nykyiset kalastajat – jotka siis, toistan, saavat tilastojen mukaan ennätyssaaliita – maksavat menneiden sukupolvien virheistä. Jos sata vuotta sitten isoisät olisivat hiukan malttaneet pidätellä liipasinsormea rajoittaessaan hyljekantaa, ehkä Itämeren hylkeet eivät olisi ajautuneet häviämisen partaalla – ja ehkä tuolloin EU:kin olisi metsästyksen suhteen myötämielisempi.
P.S. Kyllä, tapporahaa maksettiin myös Saimaan hylkeistä.
P.P.S. Kelpaavatko hylkeet muuten raaka-aineeksi jätedieseliin?
P.P.P.S. Kyllä, saalistonnien katsominen yksinkertaistaa tietenkin asiaa. Meikäläisestä kaupallisesta kalastuksesta silakka on selkeästi merkittävin kala sekä tonni- että euromittarilla. Östmanin mainitseman turskan ja lohen määrä on harvoin ylittänyt prosenttia tonneista. Lohen osuus arvosta on ollut 1990-luvun alussa merkittävä, mutta nykyään puhutaan parista prosentista kokonaissaaliin arvosta.
1 Harding & Härkönen: Development in the Baltic Grey Seal (Halichoerus grypus) and Ringed seal (Phoca hispida) Populations during the 20th Century (AMBIO, 1999), ResearchGate
2 Ylimaunu: Itämeren hylkeenpyyntikulttuuri ja ihminen–hylje-suhde (SKS, 2000)
3 Lehikoinen et al: The role of cormorants, fishing effort and temperature on the catches per unit effort of fisheries in Finnish coastal areas (Fish Res 2017), doi:10.1016/j.fishres.2017.02.008