Eilen, ilmeisesti sunnuntai­aamun tv-ohjelma­tarjonnan innoittamana, Timo Kilpiäinen pohdiskeli Yleis­radion yhden palvelu­aspektin mielekkyyttä:

Omille silmilleni keskustelu hyppäsi muutama tunti aloituksen jälkeen. Moni puolusti jumalan­palvelusten näyttämistä niiden suosiolla, vähintään yhtä moni kansamme kristillisellä enemmistöllä. Kukaan ei tullut maininneeksi jumalan­palvelus­ohjelman perimmäistä syytä: siihen tavallaan velvoittaa laki.

Julkisen palvelun ohjelma­toiminnan tulee erityisesti:

[…]

3) ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvo­näkö­kohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, painottaa lapsille ja nuorille suunnattuja ohjelmistoja sekä tarjota hartaus­ohjelmia;

Laki Yleis­radio Oy:stä, 3 luku 7 § (Finlex)

On tavallaan vitsikästä, että hartaus­ohjelmat mainitaan momentissa, joka velvoittaa “ottamaan huomioon tasa-arvo­näkö­kohdat”. Kun nimittäin mennään ohjelma­tuotannon tasolle…

[Hartaus-] Ohjelmien sisällöstä vastaa Ylen kanssa yhteis­työssä Kirkon viestintä (KV) sekä Kyrkans central för det svenska arbeter (KCSA) ja tuotannosta Yle Asia ja Svenska Yle. Lisäksi Yle Sápmi lähettää saamen­kielisiä hengellisiä ohjelmia.

Ylen hallinto­neuvoston kertomus edus­kunnalle 2018 (Linkki)

Jumalan­palvelusten lisäksi hartaus­ohjelmiin lasketaan ainakin aamu- ja ilta­hartaudet sekä Pisara- ja Himlaliv-tv-ohjelmat. Kaiken kaikkiaan vuonna 2018 hartaus­ohjelmilla oli yli 1 500 ohjelma­paikkaa.

Lähetys Tuntia Yleisö keskimäärin
Suomen­kielinen tv:ssä 76 119 500
Suomen­kielinen radiossa 458 90 200
Ruotsin­kielinen tv:ssä 16,5 20 500
Ruotsin­kielinen radiossa 146 28 800

Hartaus­ohjelmien lähetys­määrät ja yleisöt 2018 (Lähde)

Vaikka yli 600 tuntia hengellistä radio-ohjelmaa saattaa kuulostaa paljolta ja 1500 ohjelma­paikkaa suorastaan järjettömältä, on nämä luvut syytä asettaa kontekstiin: vuonna 2018 Yle lähetti yli 47 000 tuntia radiota. Kaiken kaikkiaan radio-ohjelmista noin 1,3 prosenttia ja tv-ohjelma­tarjonnasta puolisen prosenttia on hartaus­ohjelmia.

Näiden lukujen perusteella ei suosiokaan ole aivan tyhjästä temmattu argumentti: pirstoutuvan yleisön maailmassa sadan­tuhannen katselijan tai kuuntelijan ohjelma ei ole ihan pienimmästä päästä. Radiossa jumalan­palvelukset ovat olleet kautta vuosikymmenten suosituimpia ohjelmia, ja ainakin vielä vuonna 2011 ne olivat YLE Radio 1:n kuunnelluimpia yksittäisiä ohjelmia (Kirkko & Kaupunki, 7.9.2011). Toisaalta määrät ovat laskeneet melkoisesti; vielä kultaisella 1980-luvulla jumalan­palveluksilla oli yli 400 000 kuuntelijaa.1

Kuka päättää sisällöstä?

Jumalan­palvelukset olivat Yleisradion ohjelmistossa alusta lähtien. Kun hartaudet 1960-luvulla uhkasivat joutua ennakko­tarkastuksen alaisiksi, kirkko löi nyrkkiä pöytään. Syntyi Hartaus­ohjelmien valvonta­elin, joka nykyäänkin päättää hartaus­ohjelmien sisällöstä.1

Ylimpänä toimi­elimenä on Hartaus­ohjelmien valvonta­elin, joka hyväksyy lähetys­suunnitelmat ja huolehtii siitä, että eri kirkko­kunnat saavat omia hartaus­lähetyksiä Ylen ohjelmistoon. Ylen lisäksi siinä ovat edustettuina Suomen evankelis-luterilainen kirkko, Suomen ortodoksinen kirkko, Katolinen kirkko Suomessa sekä vapaat kirkko­kunnat ja seura­kunnat.

Ylen hallinto­neuvoston kertomus edus­kunnalle 2018 (Linkki)

Vaikka laki puhuu yleisesti hartaus­sisällöstä, käytännössä siitä siis päättää muutamien kristillisten suuntausten muodostama neuvosto. Loppu­tuloksena hartaus­ohjelma on kokonaisuudessaan kristillistä. Pääosa lähetetyistä jumalan­palveluksista on evankelis­luterilaisia, muutamat ortodoksisia, katoliselle kirkolle ja vapaille suunnille annetaan pari lähetystä kullekin.

Yhdenvertaisuus hakusessa

Ennen Hartaus­ohjelmien valvonta­elintä jumalan­palvelusten lähettäminen perustui perinteeseen. Kilpiäisen aloittamassa keskustelussa uumoiltiin, että ehkä muita uskonto­kuntia ei edes kiinnosta ohjelmiston tuottaminen.

Tämä on suoraan sanoen aika erikoinen näkemys. Minkä tahansa yhteisön elin­ehto ovat jäsenet, olemassa­olevien palveleminen ja uusien hankkiminen, eivätkä uskonnolliset yhteisöt ole tästä poikkeus. Esimerkiksi katolisen kirkon edustajana valvonta­elimessä toimi Helsingin piispa Teemu Sippo; paikallinen katolinen ykkös­tykki on siis istunut päättämässä Ylen hartaus­sisällöistä.

Ohjelmiston kristillinen koostumus ei ole mitenkään itsestään­selvyys: kun lähetykset alkoivat 1920-luvulla, ne olivat pelkästään evankelis­luterilaisia. Ortodoksinen kirkko sai itselleen lähetys­paikan 1929, kun Yleis­radio välitti Viron yleis­radio­yhtiön pääsiäis­jumalan­palveluksen Tallinnan ortodoksisesta kirkosta. Vapaat suunnat anoivat ja saivat itselleen radio­aikaa kymmenen vuotta myöhemmin,1 Pelastus­armeija vuonna 1954 ja katolinen kirkko 1969 (Kirkko & Kaupunki 23.11.2011).

Kristittyjen ääntä siis kuullaan, mutta kuullaanko muiden? Vuonna 2009 vähemmistö­valtuutettu Johanna Suur­pää kehotti Yleä laajentamaan tarjontaa myös muihin uskonto­kuntiin:

Vähemmistö­valtuutettu Johanna Suur­pään mukaan Yleis­radion tulisi kohdella hartaus­ohjelmissaan uskontoja tasa­puolisesti. Nykyisin Yleis­radio lähettää ainoastaan kristillisten kirkkojen hartauksia. Suurpään mukaan tilannetta on vaikea ymmärtää.

“YLEn pitäisi joko luopua hartaus­ohjelmien lähettämisestä kokonaan tai antaa myös muiden uskontojen edustajille ohjelma-aikaa”, Suur­pää sanoo. Vähemmistö­valtuutettu uskoo, että hartauksilla olisi myönteisiä vaikutuksia myös maahan­muuttajien kotoutumisen kannalta.

“He kokisivat, että heidät huomioidaan suomalaisessa yhteis­kunnassa”, Suurpää sanoo. Ohjelma-aikaa jaettaessa tulisi Suur­pään mukaan kuitenkin huomioida uskonto­kuntiin kuuluvien suhteellinen osuus väestöstä.

Vähemmistö­valtuutettu vaatii Yleis­radiota kohtelemaan uskontoja tasa­puolisesti (Kirkon tiedotus­keskus 17.12.2009, arkisto­linkki)

Artikkelissa Suomen islamilaisen yhdys­kunnan imaami Anas Hajjar kertoo muslimeilla olleen kiinnostusta ohjelma­toimintaan, mutta Yleisradio on ollut haluton yhteis­työhön.

Silloinen Ylen pää­johtaja Mikael Jungner ei muistanut yhteyden­ottoa mutta vieritti vastuun hartaudellisesta sisällöstä suvereenisti Yleis­radion ulko­puolelle. Toisaalta emeritus­piispa Eero Huovinen kertoi vuonna 2017, että Hartaus­ohjelmien valvonta­elimessä on keskusteltu muiden uskonto­kuntien sisällyttämisestä ohjelmistoon. Huovisen mukaan valvojat kuitenkin katsoivat, että he ovat nimenomaan kristillisten yhteisöjen ohjelmistosta päättävä elin, ja muiden mukaan ottamisen pitäisi tapahtua Yleis­radion, ei valvonta­elimen päätöksellä.

Ylen suomen­kielisten radio­kanavien päällikkö Marja Keski­talo puolestaan totesi vuonna 2011, että kukaan ei ole tehnyt aloitetta hartaus­ohjelmien laajentamisesta. Jos joku joskus jotain tekee, Yle “toki ottaa asian käsittelyyn” (Kirkko & Kaupunki 23.11.2011).

Vähemmistö­valtuutetun kannanotto ei ilmeisesti ollut riittävän virallinen aloitteeksi, eikä asia ole juuri edus­kunnassakaan kiinnostanut. Vihreiden Rosa Meriläinen ja Irina Krohn tekivän vuonna 2015 laajan laki­aloitteen kirkon erottamiseksi valtiosta, johon kuului myös hartaus­ohjelma­velvoitteen poistaminen Yleis­radiolta. Kahden edustajan aloite kuitenkin lähetettiin perustus­laki­valio­kuntaan ja haudattiin sinne.

Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että sekä Yleis­radio että kirkko ovat valmiita laimeaan käsien heilutteluun yhden­vertaisuuden hengessä, mutta mitään aktiivista muutosta nyky­tilanteeseen ei kaivata. Ja miksi kaivattaisiinkaan: Yle saa toden­näköisesti suhteellisen edullista ja kohtalaisen suosittua ohjelmaa, josta kaikki vastuu on vieritetty muille. Kristilliset yhteisöt puolestaan saavat näkyvyyttä valta­kunnallisessa mediassa.

On silti jotenkin surullista, että kun Yle esittelee vuoro­puheluaan muun yhteis­kunnan kanssa, esi­merkiksi yhteis­työstä “eri uskonto­kuntien” kanssa nousee juuri tuo Hartaus­ohjelmien valvonta­elin. Kun Yle esittelee toimintaansa edus­kunnalle, muista uskonto­kunnista ei ole mitään mainintaa.

Yleis­radion olemassa­olon oikeutus on palvella koko kansaa ja tarpeen vaatiessa myös täydentää kaupallisten toimijoiden tarjontaa siten, että ohjelmaa on myös vähemmistöille. Kun meillä on ollut jo yli 20 vuotta Radio Dei ja näkö­radiossakin TV7, olisi ehkä aika sorvata hartaus­tarjontaa edes piirun verran vähemmän kristilliseksi.

P.S. Hartaus­ohjelmien valvonta­elin syntyi legendaarisen Eino S. Revon valta­kaudella. Revon tavoitteena oli tehdä Yleis­radiosta riippumaton toimija, jonka sisältöön ulko­puoliset tahot eivät pääsisi vaikuttamaan. Repo joutui kuitenkin perääntymään.2 Tätä voi halutessaan verrata Jungnerin käsien pesemiseen kaikesta uskonnollisesta sisällöstä.

P.P.S. Yleis­radio on sinällään ansiokkaasti tuottanut muun muassa pitkän sarjan Koraanista ja toisen juutalaisuuden pyhistä kirjoituksista. Nämä ovat kuitenkin enemmän kulttuuri- kuin hartaus­tarjontaa.

Edit 15.7.2019 Väitin erehdyksessä, että Suomen ensimmäiset radio­lähetykset olisivat olleet hartaus­ohjelmia. Tämä ei pitäne paikkaansa.

1 Rautio: Tampereen evankelis­luterilaisen seura­kuntayhtymän tuottamien radio-ohjelmien kuuntelu­tutkimus (pro gradu, Tampere 2006), linkki

2 Tikkanen: Pää­johtaja Eino S. Repo Yleis­radion ohjelma­politiikan uudistajana 1965–1969 (pro gradu, Oulu 2013), linkki