Sami Sundell
Sami Sundell
6 min read

Tags

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, ja jostain syystä erityisesti Kongo on kiehtonut mieltä. En ole millään tavalla asian­tuntija, olenpahan lukenut Kuningas Leopoldin haamut ja Pimeyden sydämet ja kahlannut muutenkin jonkin verran aihetta käsittelevää kirjallisuutta.

Kun Helsingin Sanomat eilen (27.4.) julkaisi jutun Belgian Afrikka-museon uudelleen avaamisesta, ympyrä sulkeutui. Kiinnostukseni nimittäin lähti samassa lehdessä, samasta museosta kertovasta jutusta, joka julkaistiin lähes päivälleen 15 vuotta sitten.

Niin tuossa 2004 julkaistussa jutussa kuin eilen ilmestyneessä artikkelissakin käy hyvin ilmi, kuinka haluttomia Belgiassa ollaan käsittelemään maan kolonialistista historiaa. Tavallaan se on ymmärrettävää, sillä maa ikään kuin ajautui tuohon asemaan. Belgian hallituksella ei 1800-luvulla ollut suurta kiinnostusta siirto­maihin, joten kuningas Leopold II hankki sellaisen henkilö­kohtaiseen omistukseensa. Kun kuninkaan vallan alla tehdyt väärin­käytökset 20 vuotta myöhemmin paljastuivat, Belgian valtio otti siirto­maan haltuunsa.

Ei tuo Belgian siirto­maa­valtakaan kuitenkaan erityisen hyvän­tahtoista ollut. Kongo on luonnon­varoiltaan rikas maa, ja niitä luonnon­varoja pumpattiin maasta kaksin käsin Leopoldin ajan jälkeenkin.

Jutun fokus on siirto­maa­vallassa, mutta on tavallaan mielen­kiintoista, että Belgian toimintaa Kongossa heti sen itsenäistymisen jälkeen ei käsitellä jutussa mitenkään. Kiinnitin samaan huomiota jo tammi­kuussa, kun Helsingin Sanomat uutisoi Kongon vaaleista maan ensimmäisinä demokraattisina vaaleina sitten vuoden 1960.

Ensimmäisten vaalien jälkilöylyt

Kongossa on edellisen ja ainoan kerran valittu johtaja demokraattisissa vaaleissa vuonna 1960. Itsenäisyys­taistelija Patrice Lumumba ehti olla pää­ministerinä vain kolmen kuukautta ennen syrjäyttämistään.

Afrikan ruutitynnyri Kongo vaihtoi viimeksi johtajaa demokraattisesti 1960… (HS 10.1.2018)

Kongon itsenäistymisen merkittävin hahmo oli Patrice Lumumba, jonka johtama Mouvement National Congolais oli suosittu koko kansan keskuudessa. Tammi­kuussa 1960 Lumumba osallistui neuvotteluihin, joissa Belgia suostui myöntämään Kongolle itsenäisyyden kesä­kuussa 1960. Itsenäisyyteen valmistauduttiin vaaleilla, joissa Lumumban johtama MNC kirmasikin vaalivoittoon.

Kongon tilanne oli kuitenkin edelleen sekava. Itsenäisyys odotti muutaman viikon päässä, mutta sillä välin Belgia oli puikoissa. Sen ohjastamana hallitusta yritti muodostaa ensin Lumumba, sitten ABAKO-puoluetta johtanut toinen itsenäisyys­taistelija Joseph Kasavubu. Lopulta päädyttiin kompromissiin, jossa Kasavubusta tuli presidentti ja Lumumbasta pää­ministeri. Belgia oli ratkaisuun tyytyväinen, sillä konservatiivisen Kasavubun ajateltiin hillitsevän liian vasemmistolaisena pidettyä Lumumbaa.

Demokraattinen elo Kongossa ei kestänyt pitkään. Ympäri maata oli levottomuuksia, joita ei ainakaan helpottanut Katangan osa­valtion itsenäisyys­julistus heinä­kuun puoli­välissä. Lumumba pyysi apua YK:lta, Yhdys­valloilta ja Belgialta, mutta turhaan. Eikä ihme, Belgia nimittäin tuki Katangan itsenäisyyttä.

Lumumban ja Kasavubun välit happanivat ja maa oli valumassa seka­sortoon. Kasavubu pelkäsi Lumumban kaappaavan vallan ja erotti hänet pää­ministerin paikalta. Lumumba ei tähän kuitenkaan suostunut ja julisti vuorostaan Kasavubun maan­petturiksi. Poliitikkojen näin nahistellessa keskenään armeija kaappasi vallan.

Lumumba oli suosittu hahmo niin Kongossa kuin muuallakin Afrikassa, ja presidentin ja pää­ministerin välejä yritettiin paikkailla diplomaatti­voimin. Hyvin edenneet neuvottelut kuitenkin kariutuivat viime metreillä Kasavubun pakitteluun – ghanalaisten aikalais­lähteiden mukaan Belgian ja Yhdys­valtojen takia.

Lumumba pakeni pää­kaupungista marras­kuun lopussa, mutta vain muutamaa päivää myöhemmin Belgia ja Yhdys­vallat ojensivat jälleen auttavan kätensä. Lumumba palautettiin ensin Léopoldvilleen ja siirrettiin sitten vangittuna armeijan parakkeihin.

Viimein 17. tammi­kuuta 1961 Lumumba ja kaksi hänen toveriaan lennätettiin Katangaan, jossa heitä ensin kidutettiin ja sitten teloitettiin. Belgian teettämän tutkimuksen mukaan lopullisen teloituksen tekivät katangalaiset, mutta paikalla oli myös Belgian armeijan upseereja. Paria päivää myöhemmin belgialaiset kaivoivat Lumumban ruumiin ylös ja tuhosivat sen.

Myöhemmin on paljastunut, että Belgia rahoitti Lumumban vastustajia. Kun hän siitä huolimatta nousi valtaan, entinen isäntä alkoi suunnitella sala­murhaa – ja lopulta käytännössä tilasi sen Katangalta.

Kylmän sodan kuva

Mainitsin yllä sivu­lauseessa armeijan kaapanneen vallan Kongossa demokraattisesti valittujen presidentin ja pää­ministerin taistellessa vallasta. YK ehti jo hyväksyä armeijan Kongon viralliseksi edustajaksi, mutta Lumumban kuoleman jäkeen tilanne tasoittui hetkeksi. Kasavubu jatkoi presidenttinä armeijan pysytellessä taustalla, kunnes vuonna 1965 jo kertaalleen vallan itselleen ottanut kenraali syrjäytti Kasavubun ja nousi poikkeus­tilan turvin yksin­valtiaaksi.

Kuka oli tuo kulta­poika, jonka Yhdys­vallat ja Belgia näkivät Kongon johdossa mieluummin kuin demokraattisesti valitun Lumumban? Kyseinen heppu oli Joseph-Désiré Mobutu, paremmin tunnettu myöhemmällä nimellään Mobutu Sese Seko. Noustuaan toistamiseen valtaan 1965 Mobutu sitten jatkoikin diktaattorina käytännössä kuolemaansa asti vuonna 1997.

Tämä oli maailma toisen maailman­sodan jälkeen. Kylmä sota oli niin vimmainen, että itsenäistyvät valtiot käytännössä joutuivat valitsemaan puolensa. Lumumba halusi pysytellä neutraalina, mutta kun länsi­maat kieltäytyivät auttamasta kapinoivassa Kongossa, hän kääntyi toisen leirin puoleen. Niinpä myös Suomessa uutisoitiin, kuinka länsi pelkäsi Kongon luisuvan kommunismiin. Belgian lisäksi myös ainakin Yhdys­vallat ja Iso-Britannia suunnittelivat Lumumban surmaamista.

Tällä kylmän sodan logiikalla länsi­maat päätyivät tukemaan suuruuden­hullua Mobutua, joka teki Kongosta – jonka hän nimesi uudestaan Zaireksi – ehkä maailman korruptoituneimman valtion. Arvon kenraali ehkä varasti kansaltaan miljardeja, varmisti valtansa julkisilla teloituksilla ja pyöritti valtiota kleptokratialla ja nepotismilla, mutta anti­kommunistinen agenda takasi Yhdys­valtain tuen ja vallassa pysymisen.

Mobutun henkilö­historia itse asiassa heijasteli Belgian valta­kautta. Hän oli toiminut ali­upseerina itsenäistymistä edeltäneen ajan armeijassa, Force Publiquessa. Leopoldin aikana perustettu armeija oli juuri se raakalaismainen joukko, joka keräili ihmisten käsiä. Vallan­pitäjän vaihtuminen kuninkaasta valtioksi ei joukkoja paljon pehmentänyt: itsenäistymisen aikaan Force Publique oli edelleen siirto­maa-armeija, jonka menetelmät olivat brutaaleja ja upseerit valkoisia.

Helsingin Sanomien jutun perusteella Belgiassa pehmennellään edelleen maan roolia Kongossa. Totta onkin, että modernin Kongon tarina on helppo typistää yhden tai kahden miehen ahneudeksi. Suomessa sille ei kuitenkaan ole mitään syytä; tekisi ehkä hyvää muistuttaa meikäläisiä lukijoita siitä, miten kovaa peliä länsi­maatkin ovat pelanneet Afrikassa vielä aivan hiljattain.

Lumumba oli ilmeisen karismaattinen puhuja ja into­himoinen poliitikko, mutta on vaikea sanoa, millainen johtaja hän olisi tuoreelle valtiolle ollut. Virheitä hän teki ilman muuta: Mobutukin sai valtaa alkuun nimen­omaan MNC:n riveissä ja Lumumban avustajana. Lumumban varsinaiset valtio­mies­taidot jäivät kuitenkin näkemättä. Siitä piti entinen siirto­maa­isäntä huolen.

P.S. Kun Kongo itsenäistyi 30.6.1960, Belgian kuningas Baudouin oli luonnollisesti paikalla. Juhla­puheessa Baudouin ylisti iso­iso­setänsä Leopold II:n nerokkuutta ja sivistys­pyrkimyksiä.

P.P.S. Ei varsinaisesti ole ihme, että Belgia ja Yhdys­vallat tukivat Katangan itsenäisyyttä: Etelä-Kongossa sijaitseva osa­valtio on mineraali­varoiltaan Kongon rikkainta aluetta, jonka kaivoksia pyöritti belgialais­brittiläinen yhteis­yritys UMHK. UMHK oli toimittanut Yhdysvalloille uraanin maailman ensimmäisiin atomi­pommeihin, ja Belgialle se oli netonnut miljardi­tolkulla rahaa. Kongon itsenäistyttyä pelättiin, että Lumumba kansallistaisi UMHK:n, jolloin raha­virrat tyrehtyisivät. Vitsikkäästi länsi­maiden suosikki­diktaattori Mobutu kansallisti UMHK:n pian valtaan noustuaan.

P.P.P.S. Lisä­lukeminen kannattaa ehdottomasti aloittaa Adam Hochschildin Kuningas Leopoldin haamusta. Jos englannin kuuntelu sujuu, Our Fake History -podcast julkaisi Leopoldin Kongosta hiljattain kolmi­osaisen sarjan. Suomeksi puolestaan voi kuunnella ainakin Ylen 12 diktaattoria -podcastin jakson Mobutu Sese Sekosta. Hiukan fiktiommalla puolella William Conradin Pimeyden sydän tuli jo mainittua. Itse suunnittelin seuraavaksi lukevani Nisi Shawlin Everfairin, jonka aiheena on Kongon vaihto­ehtoinen historia. Digi-Hesarin tilaajien kannattaa lukea myös itsenäistymisen ajan lehtiä: esimerkiksi heinäkuun 23. päivän lehti on täynnään Kongoa. Suomalainen siirto­maa­isännän asenne välittyy uutisoinnista oivasti.