Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, ja jostain syystä erityisesti Kongo on kiehtonut mieltä. En ole millään tavalla asiantuntija, olenpahan lukenut Kuningas Leopoldin haamut ja Pimeyden sydämet ja kahlannut muutenkin jonkin verran aihetta käsittelevää kirjallisuutta.
Kun Helsingin Sanomat eilen (27.4.) julkaisi jutun Belgian Afrikka-museon uudelleen avaamisesta, ympyrä sulkeutui. Kiinnostukseni nimittäin lähti samassa lehdessä, samasta museosta kertovasta jutusta, joka julkaistiin lähes päivälleen 15 vuotta sitten.
Niin tuossa 2004 julkaistussa jutussa kuin eilen ilmestyneessä artikkelissakin käy hyvin ilmi, kuinka haluttomia Belgiassa ollaan käsittelemään maan kolonialistista historiaa. Tavallaan se on ymmärrettävää, sillä maa ikään kuin ajautui tuohon asemaan. Belgian hallituksella ei 1800-luvulla ollut suurta kiinnostusta siirtomaihin, joten kuningas Leopold II hankki sellaisen henkilökohtaiseen omistukseensa. Kun kuninkaan vallan alla tehdyt väärinkäytökset 20 vuotta myöhemmin paljastuivat, Belgian valtio otti siirtomaan haltuunsa.
Ei tuo Belgian siirtomaavaltakaan kuitenkaan erityisen hyväntahtoista ollut. Kongo on luonnonvaroiltaan rikas maa, ja niitä luonnonvaroja pumpattiin maasta kaksin käsin Leopoldin ajan jälkeenkin.
Jutun fokus on siirtomaavallassa, mutta on tavallaan mielenkiintoista, että Belgian toimintaa Kongossa heti sen itsenäistymisen jälkeen ei käsitellä jutussa mitenkään. Kiinnitin samaan huomiota jo tammikuussa, kun Helsingin Sanomat uutisoi Kongon vaaleista maan ensimmäisinä demokraattisina vaaleina sitten vuoden 1960.
Ensimmäisten vaalien jälkilöylyt
Kongossa on edellisen ja ainoan kerran valittu johtaja demokraattisissa vaaleissa vuonna 1960. Itsenäisyystaistelija Patrice Lumumba ehti olla pääministerinä vain kolmen kuukautta ennen syrjäyttämistään.
Afrikan ruutitynnyri Kongo vaihtoi viimeksi johtajaa demokraattisesti 1960… (HS 10.1.2018)
Kongon itsenäistymisen merkittävin hahmo oli Patrice Lumumba, jonka johtama Mouvement National Congolais oli suosittu koko kansan keskuudessa. Tammikuussa 1960 Lumumba osallistui neuvotteluihin, joissa Belgia suostui myöntämään Kongolle itsenäisyyden kesäkuussa 1960. Itsenäisyyteen valmistauduttiin vaaleilla, joissa Lumumban johtama MNC kirmasikin vaalivoittoon.
Kongon tilanne oli kuitenkin edelleen sekava. Itsenäisyys odotti muutaman viikon päässä, mutta sillä välin Belgia oli puikoissa. Sen ohjastamana hallitusta yritti muodostaa ensin Lumumba, sitten ABAKO-puoluetta johtanut toinen itsenäisyystaistelija Joseph Kasavubu. Lopulta päädyttiin kompromissiin, jossa Kasavubusta tuli presidentti ja Lumumbasta pääministeri. Belgia oli ratkaisuun tyytyväinen, sillä konservatiivisen Kasavubun ajateltiin hillitsevän liian vasemmistolaisena pidettyä Lumumbaa.
Demokraattinen elo Kongossa ei kestänyt pitkään. Ympäri maata oli levottomuuksia, joita ei ainakaan helpottanut Katangan osavaltion itsenäisyysjulistus heinäkuun puolivälissä. Lumumba pyysi apua YK:lta, Yhdysvalloilta ja Belgialta, mutta turhaan. Eikä ihme, Belgia nimittäin tuki Katangan itsenäisyyttä.
Lumumban ja Kasavubun välit happanivat ja maa oli valumassa sekasortoon. Kasavubu pelkäsi Lumumban kaappaavan vallan ja erotti hänet pääministerin paikalta. Lumumba ei tähän kuitenkaan suostunut ja julisti vuorostaan Kasavubun maanpetturiksi. Poliitikkojen näin nahistellessa keskenään armeija kaappasi vallan.
Lumumba oli suosittu hahmo niin Kongossa kuin muuallakin Afrikassa, ja presidentin ja pääministerin välejä yritettiin paikkailla diplomaattivoimin. Hyvin edenneet neuvottelut kuitenkin kariutuivat viime metreillä Kasavubun pakitteluun – ghanalaisten aikalaislähteiden mukaan Belgian ja Yhdysvaltojen takia.
Lumumba pakeni pääkaupungista marraskuun lopussa, mutta vain muutamaa päivää myöhemmin Belgia ja Yhdysvallat ojensivat jälleen auttavan kätensä. Lumumba palautettiin ensin Léopoldvilleen ja siirrettiin sitten vangittuna armeijan parakkeihin.
Viimein 17. tammikuuta 1961 Lumumba ja kaksi hänen toveriaan lennätettiin Katangaan, jossa heitä ensin kidutettiin ja sitten teloitettiin. Belgian teettämän tutkimuksen mukaan lopullisen teloituksen tekivät katangalaiset, mutta paikalla oli myös Belgian armeijan upseereja. Paria päivää myöhemmin belgialaiset kaivoivat Lumumban ruumiin ylös ja tuhosivat sen.
Myöhemmin on paljastunut, että Belgia rahoitti Lumumban vastustajia. Kun hän siitä huolimatta nousi valtaan, entinen isäntä alkoi suunnitella salamurhaa – ja lopulta käytännössä tilasi sen Katangalta.
Kylmän sodan kuva
Mainitsin yllä sivulauseessa armeijan kaapanneen vallan Kongossa demokraattisesti valittujen presidentin ja pääministerin taistellessa vallasta. YK ehti jo hyväksyä armeijan Kongon viralliseksi edustajaksi, mutta Lumumban kuoleman jäkeen tilanne tasoittui hetkeksi. Kasavubu jatkoi presidenttinä armeijan pysytellessä taustalla, kunnes vuonna 1965 jo kertaalleen vallan itselleen ottanut kenraali syrjäytti Kasavubun ja nousi poikkeustilan turvin yksinvaltiaaksi.
Kuka oli tuo kultapoika, jonka Yhdysvallat ja Belgia näkivät Kongon johdossa mieluummin kuin demokraattisesti valitun Lumumban? Kyseinen heppu oli Joseph-Désiré Mobutu, paremmin tunnettu myöhemmällä nimellään Mobutu Sese Seko. Noustuaan toistamiseen valtaan 1965 Mobutu sitten jatkoikin diktaattorina käytännössä kuolemaansa asti vuonna 1997.
Tämä oli maailma toisen maailmansodan jälkeen. Kylmä sota oli niin vimmainen, että itsenäistyvät valtiot käytännössä joutuivat valitsemaan puolensa. Lumumba halusi pysytellä neutraalina, mutta kun länsimaat kieltäytyivät auttamasta kapinoivassa Kongossa, hän kääntyi toisen leirin puoleen. Niinpä myös Suomessa uutisoitiin, kuinka länsi pelkäsi Kongon luisuvan kommunismiin. Belgian lisäksi myös ainakin Yhdysvallat ja Iso-Britannia suunnittelivat Lumumban surmaamista.
Tällä kylmän sodan logiikalla länsimaat päätyivät tukemaan suuruudenhullua Mobutua, joka teki Kongosta – jonka hän nimesi uudestaan Zaireksi – ehkä maailman korruptoituneimman valtion. Arvon kenraali ehkä varasti kansaltaan miljardeja, varmisti valtansa julkisilla teloituksilla ja pyöritti valtiota kleptokratialla ja nepotismilla, mutta antikommunistinen agenda takasi Yhdysvaltain tuen ja vallassa pysymisen.
Mobutun henkilöhistoria itse asiassa heijasteli Belgian valtakautta. Hän oli toiminut aliupseerina itsenäistymistä edeltäneen ajan armeijassa, Force Publiquessa. Leopoldin aikana perustettu armeija oli juuri se raakalaismainen joukko, joka keräili ihmisten käsiä. Vallanpitäjän vaihtuminen kuninkaasta valtioksi ei joukkoja paljon pehmentänyt: itsenäistymisen aikaan Force Publique oli edelleen siirtomaa-armeija, jonka menetelmät olivat brutaaleja ja upseerit valkoisia.
Helsingin Sanomien jutun perusteella Belgiassa pehmennellään edelleen maan roolia Kongossa. Totta onkin, että modernin Kongon tarina on helppo typistää yhden tai kahden miehen ahneudeksi. Suomessa sille ei kuitenkaan ole mitään syytä; tekisi ehkä hyvää muistuttaa meikäläisiä lukijoita siitä, miten kovaa peliä länsimaatkin ovat pelanneet Afrikassa vielä aivan hiljattain.
Lumumba oli ilmeisen karismaattinen puhuja ja intohimoinen poliitikko, mutta on vaikea sanoa, millainen johtaja hän olisi tuoreelle valtiolle ollut. Virheitä hän teki ilman muuta: Mobutukin sai valtaa alkuun nimenomaan MNC:n riveissä ja Lumumban avustajana. Lumumban varsinaiset valtiomiestaidot jäivät kuitenkin näkemättä. Siitä piti entinen siirtomaaisäntä huolen.
P.S. Kun Kongo itsenäistyi 30.6.1960, Belgian kuningas Baudouin oli luonnollisesti paikalla. Juhlapuheessa Baudouin ylisti isoisosetänsä Leopold II:n nerokkuutta ja sivistyspyrkimyksiä.
P.P.S. Ei varsinaisesti ole ihme, että Belgia ja Yhdysvallat tukivat Katangan itsenäisyyttä: Etelä-Kongossa sijaitseva osavaltio on mineraalivaroiltaan Kongon rikkainta aluetta, jonka kaivoksia pyöritti belgialaisbrittiläinen yhteisyritys UMHK. UMHK oli toimittanut Yhdysvalloille uraanin maailman ensimmäisiin atomipommeihin, ja Belgialle se oli netonnut miljarditolkulla rahaa. Kongon itsenäistyttyä pelättiin, että Lumumba kansallistaisi UMHK:n, jolloin rahavirrat tyrehtyisivät. Vitsikkäästi länsimaiden suosikkidiktaattori Mobutu kansallisti UMHK:n pian valtaan noustuaan.
P.P.P.S. Lisälukeminen kannattaa ehdottomasti aloittaa Adam Hochschildin Kuningas Leopoldin haamusta. Jos englannin kuuntelu sujuu, Our Fake History -podcast julkaisi Leopoldin Kongosta hiljattain kolmiosaisen sarjan. Suomeksi puolestaan voi kuunnella ainakin Ylen 12 diktaattoria -podcastin jakson Mobutu Sese Sekosta. Hiukan fiktiommalla puolella William Conradin Pimeyden sydän tuli jo mainittua. Itse suunnittelin seuraavaksi lukevani Nisi Shawlin Everfairin, jonka aiheena on Kongon vaihtoehtoinen historia. Digi-Hesarin tilaajien kannattaa lukea myös itsenäistymisen ajan lehtiä: esimerkiksi heinäkuun 23. päivän lehti on täynnään Kongoa. Suomalainen siirtomaaisännän asenne välittyy uutisoinnista oivasti.