Kuten kirja-arvosteluistani saattaa arvata, olen innokas scifin ja fantasian kuluttaja. Luen vuodessa joitakin kymmeniä kirjoja, ja tyypillisesti ehkä 80 prosenttia niistä mahtuu tuohon genreen.
Niinpä olen ollut perin tyytyväinen siihen, kuinka muutaman viime vuoden aikana olemme saaneet nauttia useammasta ison budjetin genretuotannosta. Game of Thronesille ovat tehneet seuraa ainakin Westworld ja The Handmaid’s Tale. Star Trekiä herätellään henkiin Discoveryllä, ja joukkoon kuuluvat myös Suomessa vähemmälle huomiolle jääneet Amazonin Man in the High Castle sekä American Gods.
Viimeisin tulokas Altered Carbon laukaisi kuitenkin minussa pitkään velloneen pettymyksen tv-tarjontaan.
Sarjakuvaetiikkaa
Scifin lisäksi minulla on pitkäaikainen suhde sarjakuviin, erityisesti Marvelin sarjakuviin. Kun Ryhmä-X alkoi ilmestyä Suomessa vuonna 1984, aloin lukea lehteä lähes välittömästi, ja jatkoin lukemista aina siihen asti, kunnes lehti kuopattiin ilmeisen lopullisesti vuonna 2013.
Etenkin alkuaikoina Marvelin sankareille oli tyypillistä, että he olivat todella sankareita: Hämähäkkimies saattoi kipuilla itsetunnon kanssa, Ryhmä-X:n jäsenet tunsivat itsensä ulkopuolisiksi, mutta he olivat sankareita. Tähän sankarimuottiin kuului, että pahikset pannaan rautoihin, ei multiin. Kun Kolossi tappoi Proteuksen (R-X 3/1985), se oli kova paikka sekä nuorelle lukijalle että sankarille itselleen.
Wolverine oli poikkeus tästä sankarimuotista. Hahmoon oli alusta asti sisään kirjoitettu ristiriita. Loganilla oli hämärä menneisyys, rutkasti traumoja ja taipumus silmittömään väkivaltaan. Vaan Wolverinen kohdallakin pyrkimys oli jatkuvasti parempaan: hän teki kaikkensa pitääkseen eläimellisen puolensa kurissa, ollakseen parempi ihminen.
Noiden aikojen jälkeen on paljon vettä virrannut. Jossakin vaiheessa tarinat kääntyivät jatkuvaksi eloonjäämistaisteluksi, jossa sankareita ei enää erottanut pahiksista. Koska kuitenkin eletään supersankareiden maailmassa, jostain löytyy aina iso reset-nappi, joka herättää hahmot kuolleista kerran toisensa jälkeen.
Aika on saattanut kullata muistot, mutta omissa mielikuvissani tv-sarjojen suhde väkivaltaan oli pitkään samankaltainen kuin sarjakuvissa. Toimintasankaritkin ratkoivat ongelmia mieluummin nyrkeillä kuin tappolaukauksilla. Henkilöt kestivät suorastaan naurettavan määrän kuritusta, ja lopputuloksena oli haava nenänvarressa ja mustelmia kyljessä.
Myös tv:ssä on toki näkynyt muutos synkempään: Dexter kertoi oikeutta tavoittelevasta sarjamurhaajasta, Shieldissä päähenkilöt olivat likaisia poliiseja, Breaking Bad esitteli sujuvasti huumemoguliksi ja murhaajaksi heittäytyvän kemian opettajan. Itselleni ehkä kylmäävin esimerkki muutoksesta on Weeds, jossa komediallinen kertomus ruoholla tienaavasta leskirouvasta kääntyi viimeistään jossain viidennen kauden tienoilla synkäksi tarinaksi huumeliigoista, raiskauksista ja murhista.
Mutta sitten on tämä lempilapseni scifi. Miksi ihmeessä siinä väkivallasta piti tehdä itsetarkoitus?
Hyväksyttäviä uhreja
Jotta kuva olisi täydellinen, on ehkä syytä aloittaa sarjasta, joka omissa mielikuvissani aloitti trendin.
The Walking Dead esitteli vuonna 2010 tv-sarjaan hyväksyttävät uhrit. Postapokalyptisessa maailmassa suurin osa ihmiskunnasta on muuttunut zombeiksi, ja ne täytyy pitää loitolla. Sarjassa saattaa olla sanoma, mutta sitä on vaikea tunnistaa zombiroiskeiden alta. Myönnettäköön tosin, että katsomiseni loppui lyhyeen: kun päähenkilöt toisen kauden puolivälissä lahtasivat ladollisen epäkuolleita, totesin, että sarja ei ole minua varten.
Eikä se tietenkään olekaan. Vaikka postapokalyptinen kuulostaa hiukan scifiltä, The Walking Dead ammentaa enemmän kauhusta, ja se ei ole koskaan ollut minun juttuni.
Westworld sen sijaan voisi olla. Inhimillisten robottien kansoittama lännenmaailma on eittämättä scifiä, ja sarja esittelee eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka voisivat olla kiinnostavia.
Ne kysymykset ovat kuitenkin sarjassa sivuosassa. Sen sijaan merkittävä osa ruutuajasta käytetään todistamaan, että viihderobottien kohtalolla ei ole väliä, ja se tehdään – milläpä muulla kuin – silmittömällä väkivallalla. Robotteja raiskataan ja runnellaan surutta, sillä eiväthän ne mitään tunne. Vasta jossain kahdeksannen jakson kieppeillä nähtiin ensimmäinen ruumis, jonka kuolemalle oli jokin muu syy kuin että tappaminen nyt vain on kivaa.
Jatkumon tuorein tulokas on Altered Carbon. Richard K. Morganin kirjaan perustuvassa sarjassa ihmiskunta on löytänyt kuolemattomuuden – tavallaan. Ihmisen tajunta majailee niskaan asennetussa implantissa, ja kehoa voi vaihtaa kuin sukkia. Niinpä – tadaa! – kehon kuolemalla ei ole merkitystä. Heti ensimmäisessä jaksossa järjestetään päättömät verikekkerit, ja sama meno jatkuu jaksosta toiseen.
Menneiden aikojen sarjoissakin toki oli tappamista. Tyypillisesti scifissä tälle haettiin oikeutusta tekemällä uhrista paitsi muukalainen myös jonkinlainen pahan inkarnaatio; ääriesimerkkinä Doctor Whon tohtorin koko hahmo tietyllä tavalla perustuu dalekien massamurhalle.
Näissä uudemmissa sarjoissa on kuitenkin kyse jostain muusta, ja se muuttuu koko ajan pahemmaksi.
The Walking Deadissa kyse on eloonjäämistaistelusta, jossa alati pienenevä elävien ihmisten joukko puolustautuu kasvavaa kuolleiden armeijaa vastaan. Väkivaltaa on paljon, mutta sitä voi jotenkin puolustella itselleen sillä, että uhrit ovat jo kuolleet.
Westworldissa tappaminen on huvia. Nyt uhreja pyritään toiseuttamaan sillä, että ne ovat robotteja. Ne tosin näyttävät ihmisiltä, ne vuotavat verta ja huutavat kivusta kuten ihmiset, mutta kyse on kuitenkin keinoelämästä. Kun robotit sitten pääsevät isäntien ikeestä, niiden ensimmäinen reaktio on kostonhimoinen verilöyly.
Altered Carbon hyppää jälleen pykälän eteenpäin: väkivalta ei ole huvia eikä pakko, se on oletusratkaisu ihan kaikkeen. Ja tarkoitan todella kaikkeen: raa’an pahoinpitelyn katatoniaan syöksemää traumapotilasta hoidetaan jumaliste veitsenheittoterapialla.
Altered Carbonissa ei enää teeskennellä: uhrit ovat ihmisiä, ja tappaminen on ok. Raakuudella mässäillään. Neljännessä jaksossa päähenkilö päätyy virtuaaliseen kidutuskammioon, jossa hänet tapetaan lukemattomin tavoin kymmeniä kertoja. Viis siitä, että kidutus on peijoonin huono kuulustelukeino, kunhan päästään näyttämään tyngäksi poltettuja raajoja.
Altered Carbonin juonta kuljetetaan kiskomalla hatusta kehoa vaihtavia kaniineja.
Ja kun eivät nämä sarjat ole loppujen lopuksi edes kovin hyviä. Murhanhimoinen väkivalta on sarjojen todellinen päähenkilö, jonka avulla paikataan juonessa ammottavia aukkoja. Altered Carbon on sarjana visuaalisesti nätti mutta sisällöltään ontto. Vuoroin synkistelevä, vuoroin pöllyssä olevan näköinen päähenkilö patsastelee milloin missäkin, ottaa pataan silloin kun ei kahlaa kuolleissa, tempoilee sinne tänne ja lopulta ratkaisee nimellisenä juonena olleen salapoliisitarinan ilmeisesti ihan vain, jotta saadaan kausi pakettiin.
Sekä Westworldin että Altered Carbonin syvin sanoma on, että ihminen käyttää aina valtaansa väärin. Jos toista voi hyväksikäyttää, niin tehdään. Jos voi satuttaa ilman seurauksia, näin tapahtuu.
Tämä hurmeella kuorrutettu totuus kirjoitetaan katsojan tajuntaan sanoin, nyrkein, puukoin, miekoin ja tuliasein.
P.S. Väkivaltaisten sf-sarjojen listan olisi voinut aloittaa ehkä myös True Bloodista. Alun osapuilleen koherentista juonesta siirryttiin kausien mittaan mässäilemään jatkuvasti visvaisemmin räjähtävillä vampyyreilla.