Altered Carbon

Kuten kirja-arvosteluistani saattaa arvata, olen innokas scifin ja fantasian kuluttaja. Luen vuodessa joitakin kymmeniä kirjoja, ja tyypillisesti ehkä 80 prosenttia niistä mahtuu tuohon genreen.

Niinpä olen ollut perin tyytyväinen siihen, kuinka muutaman viime vuoden aikana olemme saaneet nauttia useammasta ison budjetin genre­tuotannosta. Game of Thronesille ovat tehneet seuraa ainakin Westworld ja The Handmaid’s Tale. Star Trekiä herätellään henkiin Discoveryllä, ja joukkoon kuuluvat myös Suomessa vähemmälle huomiolle jääneet Amazonin Man in the High Castle sekä American Gods.

Viimeisin tulokas Altered Carbon laukaisi kuitenkin minussa pitkään velloneen pettymyksen tv-tarjontaan.

Sarjakuvaetiikkaa

Scifin lisäksi minulla on pitkä­aikainen suhde sarja­kuviin, erityisesti Marvelin sarja­kuviin. Kun Ryhmä-X alkoi ilmestyä Suomessa vuonna 1984, aloin lukea lehteä lähes välittömästi, ja jatkoin lukemista aina siihen asti, kunnes lehti kuopattiin ilmeisen lopullisesti vuonna 2013.

Etenkin alku­aikoina Marvelin sankareille oli tyypillistä, että he olivat todella sankareita: Hämä­häkki­mies saattoi kipuilla itse­tunnon kanssa, Ryhmä-X:n jäsenet tunsivat itsensä ulko­puolisiksi, mutta he olivat sankareita. Tähän sankari­muottiin kuului, että pahikset pannaan rautoihin, ei multiin. Kun Kolossi tappoi Proteuksen (R-X 3/1985), se oli kova paikka sekä nuorelle lukijalle että sankarille itselleen.

Wolverine oli poikkeus tästä sankari­muotista. Hahmoon oli alusta asti sisään kirjoitettu risti­riita. Loganilla oli hämärä menneisyys, rutkasti traumoja ja taipumus silmittömään väki­valtaan. Vaan Wolverinen kohdallakin pyrkimys oli jatkuvasti parempaan: hän teki kaikkensa pitääkseen eläimellisen puolensa kurissa, ollakseen parempi ihminen.

Noiden aikojen jälkeen on paljon vettä virrannut. Jossakin vaiheessa tarinat kääntyivät jatkuvaksi eloon­jäämis­taisteluksi, jossa sankareita ei enää erottanut pahiksista. Koska kuitenkin eletään super­sankareiden maailmassa, jostain löytyy aina iso reset-nappi, joka herättää hahmot kuolleista kerran toisensa jälkeen.

Aika on saattanut kullata muistot, mutta omissa mieli­kuvissani tv-sarjojen suhde väki­valtaan oli pitkään saman­kaltainen kuin sarja­kuvissa. Toiminta­sankaritkin ratkoivat ongelmia mieluummin nyrkeillä kuin tappo­laukauksilla. Henkilöt kestivät suorastaan naurettavan määrän kuritusta, ja loppu­tuloksena oli haava nenän­varressa ja mustelmia kyljessä.

Myös tv:ssä on toki näkynyt muutos synkempään: Dexter kertoi oikeutta tavoittelevasta sarja­murhaajasta, Shieldissä pää­henkilöt olivat likaisia poliiseja, Breaking Bad esitteli sujuvasti huume­moguliksi ja murhaajaksi heittäytyvän kemian opettajan. Itselleni ehkä kylmäävin esimerkki muutoksesta on Weeds, jossa komediallinen kertomus ruoholla tienaavasta leski­rouvasta kääntyi viimeistään jossain viidennen kauden tienoilla synkäksi tarinaksi huume­liigoista, raiskauksista ja murhista.

Mutta sitten on tämä lempi­lapseni scifi. Miksi ihmeessä siinä väki­vallasta piti tehdä itse­tarkoitus?

Hyväksyttäviä uhreja

Jotta kuva olisi täydellinen, on ehkä syytä aloittaa sarjasta, joka omissa mieli­kuvissani aloitti trendin.

The Walking Dead esitteli vuonna 2010 tv-sarjaan hyväksyttävät uhrit. Post­apokalyptisessa maailmassa suurin osa ihmis­kunnasta on muuttunut zombeiksi, ja ne täytyy pitää loitolla. Sarjassa saattaa olla sanoma, mutta sitä on vaikea tunnistaa zombi­roiskeiden alta. Myönnettäköön tosin, että katsomiseni loppui lyhyeen: kun pää­henkilöt toisen kauden puoli­välissä lahtasivat ladollisen epä­kuolleita, totesin, että sarja ei ole minua varten.

Eikä se tietenkään olekaan. Vaikka post­apokalyptinen kuulostaa hiukan scifiltä, The Walking Dead ammentaa enemmän kauhusta, ja se ei ole koskaan ollut minun juttuni.

Westworld sen sijaan voisi olla. Inhimillisten robottien kansoittama lännen­maailma on eittämättä scifiä, ja sarja esittelee eksistentiaalisia kysymyksiä, jotka voisivat olla kiinnostavia.

Ne kysymykset ovat kuitenkin sarjassa sivu­osassa. Sen sijaan merkittävä osa ruutu­ajasta käytetään todistamaan, että viihde­robottien kohtalolla ei ole väliä, ja se tehdään – milläpä muulla kuin – silmittömällä väki­vallalla. Robotteja raiskataan ja runnellaan surutta, sillä eiväthän ne mitään tunne. Vasta jossain kahdeksannen jakson kieppeillä nähtiin ensimmäinen ruumis, jonka kuolemalle oli jokin muu syy kuin että tappaminen nyt vain on kivaa.

Jatkumon tuorein tulokas on Altered Carbon. Richard K. Morganin kirjaan perustuvassa sarjassa ihmis­kunta on löytänyt kuolemattomuuden – tavallaan. Ihmisen tajunta majailee niskaan asennetussa implantissa, ja kehoa voi vaihtaa kuin sukkia. Niinpä – tadaa! – kehon kuolemalla ei ole merkitystä. Heti ensimmäisessä jaksossa järjestetään päättömät veri­kekkerit, ja sama meno jatkuu jaksosta toiseen.

Menneiden aikojen sarjoissakin toki oli tappamista. Tyypillisesti scifissä tälle haettiin oikeutusta tekemällä uhrista paitsi muukalainen myös jonkin­lainen pahan inkarnaatio; ääri­esi­merkkinä Doctor Whon tohtorin koko hahmo tietyllä tavalla perustuu dalekien massa­murhalle.

Näissä uudemmissa sarjoissa on kuitenkin kyse jostain muusta, ja se muuttuu koko ajan pahemmaksi.

The Walking Deadissa kyse on eloon­jäämis­taistelusta, jossa alati pienenevä elävien ihmisten joukko puolustautuu kasvavaa kuolleiden armeijaa vastaan. Väkivaltaa on paljon, mutta sitä voi jotenkin puolustella itselleen sillä, että uhrit ovat jo kuolleet.

Westworldissa tappaminen on huvia. Nyt uhreja pyritään toiseuttamaan sillä, että ne ovat robotteja. Ne tosin näyttävät ihmisiltä, ne vuotavat verta ja huutavat kivusta kuten ihmiset, mutta kyse on kuitenkin keino­elämästä. Kun robotit sitten pääsevät isäntien ikeestä, niiden ensimmäinen reaktio on koston­himoinen veri­löyly.

Altered Carbon hyppää jälleen pykälän eteen­päin: väki­valta ei ole huvia eikä pakko, se on oletus­ratkaisu ihan kaikkeen. Ja tarkoitan todella kaikkeen: raa’an pahoin­pitelyn katatoniaan syöksemää trauma­potilasta hoidetaan jumaliste veitsen­heitto­terapialla.

Altered Carbonissa ei enää teeskennellä: uhrit ovat ihmisiä, ja tappaminen on ok. Raakuudella mässäillään. Neljännessä jaksossa pää­henkilö päätyy virtuaaliseen kidutus­kammioon, jossa hänet tapetaan lukemattomin tavoin kymmeniä kertoja. Viis siitä, että kidutus on peijoonin huono kuulustelu­keino, kunhan päästään näyttämään tyngäksi poltettuja raajoja.

Altered Carbonin juonta kuljetetaan kiskomalla hatusta kehoa vaihtavia kaniineja.

Ja kun eivät nämä sarjat ole loppujen lopuksi edes kovin hyviä. Murhan­himoinen väki­valta on sarjojen todellinen pää­henkilö, jonka avulla paikataan juonessa ammottavia aukkoja. Altered Carbon on sarjana visuaalisesti nätti mutta sisällöltään ontto. Vuoroin synkistelevä, vuoroin pöllyssä olevan näköinen pää­henkilö patsastelee milloin missäkin, ottaa pataan silloin kun ei kahlaa kuolleissa, tempoilee sinne tänne ja lopulta ratkaisee nimellisenä juonena olleen sala­poliisi­tarinan ilmeisesti ihan vain, jotta saadaan kausi pakettiin.

Sekä Westworldin että Altered Carbonin syvin sanoma on, että ihminen käyttää aina valtaansa väärin. Jos toista voi hyväksi­käyttää, niin tehdään. Jos voi satuttaa ilman seurauksia, näin tapahtuu.

Tämä hurmeella kuorrutettu totuus kirjoitetaan katsojan tajuntaan sanoin, nyrkein, puukoin, miekoin ja tuli­asein.

P.S. Väki­valtaisten sf-sarjojen listan olisi voinut aloittaa ehkä myös True Bloodista. Alun osa­puilleen koherentista juonesta siirryttiin kausien mittaan mässäilemään jatkuvasti visvaisemmin räjähtävillä vampyyreilla.