Helsingin Sanomat julkaisi tänään (15.7.2018) nobelisti Bengt Holmströmin laajan haastattelun. Jutussa on monia täkyjä, mutta oma lukemiseni lähti vähän väärille raiteille heti alkuun.

Myöhemmin huomasin, että MIT:n tutkijat ovat saaneet 63 Nobelia. Suomeen Nobeleja on tullut lasku­tavasta riippuen neljä tai viisi.

“Olen miettinyt paljon, miksi niin on”, Holmström vastaa ihmettelyyni.

“Pohjois­maat edustavat korkeaa koulu­tasoa, mutta yli­opistot ovat olleet katastrofaalisia, koska siellä lähdetään siitä, että yli­opistossa saa olla vapaa.”

Älä usko silmiäsi (HS 15.7.2018)

Ovatko yli­opistot tosiaan katastrofaalisia? Meillä kun kovasti tykätään väännellä käsiä erilaisista vertailu­tuloksista, tässä pari:

Maa Yliopisto QS 2019 THE 2018
Tanska Kööpen­haminan yli­opisto 79. 109.
Ruotsi Lundin yli­opisto 92. 93.
Ruotsi KTH 104. 173.
Suomi Helsingin yli­opisto 110. 90.
Ruotsi Uppsalan yli­opisto 117. 86.
Ruotsi Chalmers 128. 200-250.
Norja Oslon yli­opisto 135. 146.
Suomi Aalto-yli­opisto 140. 190.
Tanska Aarhusin yliopisto 141. 109.
Ruotsi Karoliininen instituutti - 38.

Kärki­pään pohjois­maiset yli­opistot QS- ja Times Higher Education -yli­opisto­listauksien perusteella.

Molemmissa rankingeissa on mukana yli tuhat yli­opistoa, joten pienten pohjoisten kansojen pienet yli­opistot tuntuvat pärjäävän suhteellisen hyvin. Paremminkin voisi mennä, mutta ehkä katastrofaalinen on silti väärä sana.

Vapaus aiheuttaa Nobel-puutosta?

Holmström pitää Nobelien puutteen yhtenä syynä vapautta. Holmströmin mukaan luovuus syntyy “haasteista, rajoituksista ja kysymyksistä”, ja tätä hän havainnollistaa seuraavasti:

Holmströmin mukaan ohjaajan tehtävä on panna opiskelijalle silmä­laput kuin hevoselle.

“Tohtori­opiskelijoilla on paljon ideoita, he miettivät sitä, tätä ja tota. Sanon: valitse yksi niistä. Poistan heiltä oikeuden miettiä kaikkia muita asioita. Se on osoittautunut hyvin tehokkaaksi.”

Älä usko silmiäsi (HS 15.7.2018)

Omista opinnoistani on jonkin verran aikaa, mutta ainakin vielä vuosi­tuhannen vaihteessa korostettiin juuri fokuksen löytämistä: yksi ohjaajan perus­tehtävistä oli auttaa aiheen rajaamisessa riittävän kapeaksi. Sen mitä olen väitelleiltä ja tulevilta tohtoreilta kuullut, sama pätee pitkälti myös väitös­kirjaan, ihan Suomessa.

Saattaisikohan suomalaisten suhteellisen vähäiseen Nobel-onneen olla muita syitä? Tausta­töitä tehnyt toimittaja olisi saattanut tiukata professorilta perusteita mieli­piteelleen, mutta toisaalta:

Myöhemmin huomasin, että MIT:n tutkijat ovat saaneet 63 Nobelia.

Saska Saarikoski (HS 15.7.2018)

Näppi­tuntuma ja Google tietävät kertoa, että

  • MIT käytti vuonna 2016 toimintaansa 3,3 miljardia dollaria
  • sillä on noin 15 miljardin dollarin edestä sijoituksia
  • se sai (yksityisinä) lahjoituksina viime vuonna noin 700 miljoonaa dollaria
  • sillä on 8,7 opiskelijaa jokaista opetus­henkilö­kuntaan kuuluvaa kohti

Tätä voi verrata vaikkapa Helsingin yli­opiston lukuihin. Vuonna 2017 yli­opiston kulut olivat 680 miljoonaa – siis karkeasti viides­osa MIT:n käyttämästä rahasta. Luvut eivät välttämättä ole täysin vertailu­kelpoisia, mutta mitta­luokka lienee kohdallaan. Opiskelijoita Helsingissä on noin tuplasti suhteessa henkilö­kuntaan – ja uskallan veikata, että MIT:ssa tuki­henkilö­kuntaa on sitäkin enemmän kuin koti­maisissa yli­opistoissa.

Näiden materiaalisten erojen – joiden olettaisin olevan talous­tieteilijällä hallussa ja mielessä, ja joiden olisin toivonut nousevan artikkeliin viimeistään toimittajan kautta – lisäksi on tietysti kulttuuriset erot.

MIT on yksityinen tutkimus­yli­opisto. Se on tunnettu, sillä on maine. Se sijaitsee maailman ainoassa super­vallassa, jota vielä minun koulu­aikanani kutsuttiin kansojen sulatus­uuniksi. MIT ja muut sen kaltaiset huippu­opin­ahjot imevät maineellaan lahjakkuuksia kaikkialta maailmasta. Se puolestaan lisää mainetta entisestään, mikä synnyttää hyvän kierteen. MIT:n opiskelijoista kolmasosa on kansain­välisiä, Helsingissä kuusi prosenttia.

Lähtikö Holmström maailmalle siksi, että suomalainen yli­opisto tuntui liian vapaalta?

Toisin sanoen: siinä, missä suomalaisten yli­opistot saavat opiskelijansa ensi­sijaisesti suomalaisesta väestö­pohjasta, MIT:iin hakeutuu koko maailma. Voidaan toki keskustella siitä, miksi näin on – tätä keskustelua on käyty Suomessakin kiihtyvällä tahdilla jo vuosia. Olen kuitenkin suhteellisen varma, että Hölmströmkaan ei hankkiutunut Stanfordiin, Yaleen tai MIT:hen siksi, että niissä tutkijoiden päähän pannaan muita yli­opistoja peittävämmät silmä­laput.

On tietenkin epä­reilua takertua muutamaan yksittäiseen lauseeseen pitkässä artikkelissa. Näitä yksittäisiä lauseita on kuitenkin tänäänkin nostettu innolla esiin sosiaalisessa mediassa. Kehottaisin ennen seuraavaa jakoa lukemaan vaikkapa Holmströmin haastattelun kymmenen vuoden takaa, jossa huipulle nousua on käsitelty laajemmassa kontekstissa, myös resurssit huomioiden.

Näiden yksittäisen lauseiden jakamisessa on nimittäin se ikävä puoli, että ne toimivat poltto­aineena yli­opistojen kuristamiselle edelleen. Kun oikein silmin katsotaan, Holmströmin puhe rajoitusten ja luovuuden yhteydestä muistuttaa Juha Sipilän (kesk) muutaman vuoden takaista puhetta Helsingin yli­opiston avajaisissa. Tuossa puheessa Sipilä kertoi niukkuuden luovan luovuutta, kunhan asenne on oikea.

Vaan kuten twitteristi Jouko Vanne asian ilmaisi: puutteesta syntyneitä innovaatioita on vain pettu­leipä.

P.S. Malcolm Gladwellin Revisionist History -podcastissa käsiteltiin ensimmäisellä kaudella muun muassa Yhdys­valtain koulutus­järjestelmää. Aiheeseen liittyen suosittelen kuuntelemaan erityisesti jakson kuusi.

P.P.S. Jutussa riittäisi muutenkin kommentoitavaa – myös positiivisia oivalluksia. Noudatan kuitenkin Holmströmin ohjetta ja tarkennan fokusta.