Yuval Noah Hararin Sapiens on yksi viime vuosien suuria tietokirjahittejä. Se kertoo ihmisen tarinan Afrikan syntysijoilta aina spekulatiivisen tulevaisuuden kynnykselle asti.
Merkittävää on, että se kertoo nimenomaan tarinan: Harari kirjoittaa luku luvulta etenevää kertomusta cliffhangereineen. Välillä hypähdetään kuvitteellisen metsästäjä-keräilijän kenkiin, välillä kansainvälistä kauppaa käyvän suvun patriarkaksi. Tarinallisuus on epäilemättä merkittävä osatekijä kirjan suosioon, mutta kuvitteelliset kohtaukset tuntuvat välillä siltä kuin lukisi Aarno Karimoa.
Tietokirjana Sapiens tarjoaa lopulta aika vähän uutta. Se ei esittele erityisesti uutta tutkimusta, ja kun vajaaseen viiteensataan sivuun tungetaan satoja tuhansia vuosia historiaa, käsittely on pakostakin pintapuolista. Se, mitä Harari kertoo ja miten hän asioita yhdistelee, on kyllä paikoitellen mielenkiintoista. Erityisesti kirjan loppupuolella tuntuu, että kyseessä on ennemminkin pamfletti kuin tietokirja, niin vahvasti kirjoittajan näkemys paistaa.
Jotenkin erikoista kirjassa on toistuva menneen romantisointi. Metsästäjä-keräilijöiden elämä oli Hararin mukaan leppoisaa kattoon syljeskelyä – toki ilman sitä kattoa. He olivat “historian tietäväisimpiä ja osaavimpia ihmisiä”, ja toki myös fyysisiltä kyvyiltään esimerkillisiä. Rima näille päätelmille on todella matalalla, sillä ilmeisesti Hararin arvion pohjana on se, että esi-isämme ylipäätään onnistuivat selviämään ympäristössään hengissä.
Tätäkään rimaa ei itse asiassa ylitetä, sillä kirjailija joutuu tunnustamaan, että metsästäjä-keräilijän elämä oli useimmiten lyhyt ja täynnä vaaroja. Jotenkin hän silti nostaa muinaiset esi-isämme jalustalle, josta heitä ei pudota mikään kirjassa esitetty. Hararin mukaan maanviljelys oli ihmisen itselleen virittämä suuri ansa, joka johti loputtomaan kärsimykseen. Vastaava kuvio toistuu useampaan kertaan: ihminen joutuu milloin minkäkin kehitysvaiheensa jallittamaksi, on kyse sitten maanviljelyksestä, kapitalismista, teollisesta vallankumouksesta tai lopulta kuolemattomuudesta, geenimuuntelusta ja kyborgeista. Puihin menee, tehdään mitä tehdään. Parempi olisi kaivella edelleen toukkia lahokannoista Afrikan sarvessa.
Itse koin kirjan mielenkiintoisimmaksi anniksi löytöretkiajan. Hararin teesi on, että eurooppalaiset nousivat maailman johtavaksi kulttuuriksi, koska he myönsivät puutteensa. Tämä herääminen tapahtui tuolloin 1400-luvun tienoilla, ja se tapahtui kahdella eri taholla: löytöretkille lähdettiin, koska ymmärrettiin, että eurooppalaiset eivät tunteneet koko maailmaa. Samaan aikaan tunnustettiin, että kaikki viisaus ei löydy muinaisista kirjoituksista, ja että tietoa on mahdollista kerryttää tutkimalla.
Hararin mukaan muissa tuon aikaisissa kulttuureissa, olivat ne sitten Amerikassa, Aasiassa, Afrikassa tai Australiassa, ei koettu vastaavaa uteliaisuutta; asteekit eivät lähteneet valloittamaan inkojen maita, Kiinan suunnasta ei lähdetty tutkimaan Amerikkaa.
Onko tälle sitten perusteita? Jaa-a. Tarkemmin lukiessa tuntuu, että Harari kirjoittaa tässäkin jonkinlaista voittajien historiaa. Asteekkivaltakunnan ja Etelä-Amerikan kolonialisointi esitetään näyttönä eurooppalaisen mielenlaadun ylivoimasta. Pariin sivuun kutistettu kertomus on kuitenkin rankasti editoitu, ja vaikkapa History on Fire -podcastin neliosainen kertomus Meksikon valloituksesta antaa asteekkien kaatumisesta huomattavasti monisyisemmän kuvan.
Kun ihmisen historia rutistetaan yhteen kirjaan, on tietenkin selvää, että paljon jää pois ja kirjaan mahtuvat asiatkin ovat pintaraapaisuja. Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä vahvemmin tulee kuitenkin tunne, että siihen on valikoitu ne osat historiasta, jotka tukevat kirjoittajan manifestia.
Ihmisen väkivaltaisuudesta kerrottaessa mainitaan, kuinka sodat ovat vähentyneet. Yhtenä esimerkkinä Harari nostaa esiin ennakkokäsityksen rauhattomista arabivaltioista ja kumoaa sen kertomalla, että arabimaailmassa on käyty vain yksi valtioiden välinen sota: Irakin hyökkäys Kuwaitiin. Näkökulman rajaus on aivan kummallinen – erityisesti, kun otetaan huomioon Lähi-idän ja Afrikan valtioiden paikoin sangen satunnaiset rajaviivat. Vaikka kirjoittaja itsekin tunnistaa esimerkiksi useat sisällissodat ja rajakahakat, nämä jäävät vähäpätöisiksi sivulauseiksi. Väkisin tulee mieleen, olisivatko kirjan ilmestymisen jälkeen tapahtuneet ISISin nousu, Syyrian sota ja Saudi-Arabian liittouman sotkeutuminen Jemenin sisällissotaan saaneet Hararin muuttamaan narratiivia?
Harari on kirjoittanut ihmisen historiasta tarinan, joka sopii varmasti valkokankaalle ja onnistuu paikoitellen herättämään ajatuksia. Kertomuksen palaset loksahtavat kuitenkin kohdilleen liian siististi.