Vietimme viime viikonloppuna vaimoni kanssa teatteri-iltaa. Jälkikasvu oli toisaalla hoidossa ja viikonlopun ohjelma jo viikkoja aiemmin setvitty. Tarkoituksena oli katsastaa jotain kepeää ja hyväntuulista, joten ohjelmaksi valkkautui syyskuun alussa ensi-iltansa saanut Palatsiteatterin Let’s Dance – löyhästi David Bowien uraan pohjautuva musikaali, jossa pääosassa on musiikki.

En ole millään muotoa teatterikriitikko, en edes aktiivinen kävijä. Uskallan kuitenkin vähäisellä kokemuksellani väittää, että teatteri­kokemuksessa päällimmäisen tunteen ei pitäisi olla myötähäpeä.

Stereotyypeillä yleisön sydämiin

Musikaalin esittelyn mukaan kyseessä on “fantasiaa ja realismia yhdistelevä hulvattoman hauska show”, jossa suomalaiset veljekset lähtevät palkintomatkalle Lontooseen ja päätyvät aikamatkalle 1970-luvulle.

Huumorin suhteen musikaali ottikin luulot pois heti alkumetreillä: veljeksistä toinen (esittäjänä Miro Honkanen) on vahvasti viinaanmenevä punaniska, toinen (Ari Myllyselkä) puolestaan hyökkäsi näyttämölle Elton John -tyylisissä laseissa ja sangen värikkäässä kostyymissä.

Ja mikäs siinä! Jos Bowien siivellä pääsee kuuntelemaan myös Your Songia ja Bennie and the Jetsiä, en valita.

Harmi kyllä kyseessä ei ollut Elton, vaan räikeän stereotyyppinen homokarikatyyri kärisevine äänineen ja löysine ranteineen. Hetikohta saatiin kuulla, kuinka poika lainaili aikoinaan äitinsä vaatteita ja hiukan myöhemmin kerrottiin myös hänen mieltymyksestään äitikullan meikkeihin.

Aikamatkalle veljekset vei velhon tarjoama Blue Angel -cocktail, joka homoveljen sanojen mukaan maistuu “ihan perseelle… tai siis persikalle”. Tämä oli huumorin kohokohtia, josta jatkettiin sujuvasti pippelivihjailuihin ja kakkapökäleisiin.

– Mulla on kaamea munahiki!

– Hiki? … Ziggy! [Davidista] tehdään Ziggy!

Muistin­varainen lainaus siitä, kuinka suomalaiset markkinointi­veljekset loivat David Bowielle uuden identiteetin.

Ari Koivunen nuorena David Bowiena on rooliin ulkoisesti sopiva. Muutaman ensimmäiseen laulu­esitykseen Koivunen saapasteli sivu­huoneesta ja katosi laulun päätyttyä. Kun Koivunen viimein pääsi pysyvämmin lavalle asti, paljastui, että 1970-luvun Bowie oli epä­varma teini, jonka yleisin repliikki oli mumiseva “Ei jumalauta”. Elisa Lairikon esittämä velho puolestaan oli yhtä yli­näyttelemisen riemu­juhlaa.

Positiivisen yllätyksen esityksessä tuotti Matthau Mikojan, joka loikkasi muutamaan otteeseen bändin puolelta esittämään Alice Cooperia. Mikojan ei ehkä ole ammatti­näyttelijä, mutta hänen vuoro­sanojensa kuunteleminen ei ollut rasittavaa, toisin kuin koko muun esittäjä­kaartin.

Kaiken kaikkiaan teatteriesityksenä kyseessä oli siis ihan vahva suoritus yläkoulun kevät­juhlaan.

Komeaa laulua

Ei esitystä kuitenkaan täysin voi tyrmätä: lauluesitykset olivat nimittäin komeaa kuultavaa.

Koivusen tulkinnat Life on Marsista, Space Odditysta, Starmanista ja muista Bowien alkuaikojen hiteistä olivat ansiokkaita vetoja. Lairikko puolestaan lunasti paikkansa musikaalissa versioimalla Kate Bushin kappaleet The Man With the Child in His Eyes ja Wuthering Heights.

Mikojanin sujuvat tulkinnat Cooperin hiteistä I’m Eighteen, Billion Dollar Babies, No More Mr. Nice Guy, School’s Out ja tietenkin Poison toivat esitykseen tanakkaa räimettä ja epäilemättä laajentavat potentiaalista katsojakuntaa.

Nuoremman polven esityksiä täydensivät Honkasen hiukan iskelmäiset versiot Bowien 1980-luvun tuotannosta sekä Myllyselän rehelliset pop-numerot huippunaan Sweetin Wig-Wam Bang – joka tietenkin esitettiin sulkapäähineessä squaw-tanssityttöjen heiluessa taustalla.

Odotukset ja niihin vastaaminen

Olen käynyt Palatsiteatterin – tai tarkemmin Musiikkiteatteri Palatsin – esityksissä pari kertaa aikaisemminkin.

Vuoden 2010 Rakkausrevyy oli vallan hupaisa esitys parisuhteesta, jossa siinäkin pääosassa oli musiikki mutta tarina soljui luontevasti laulusta toiseen.

Vuoden 2009 The Beatles Story puolestaan oli rakenteeltaan saman tyyppinen kuin nyt nähty Let’s Dance: elämäkerrallisessa musikaalissa dramatisoidut pätkät olivat siirtymiä lauluesityksestä seuraavaan – välillä sujuvia, välillä kankeita.

The Beatles Story kuitenkin rakentui yhtyeen tarinaan. Let’s Dancessa siltoja musiikkiesitysten välille luodaan keinotekoisilla suomalaisveljeksillä, joiden huumori ammennetaan viinan juonnista ja homoudesta. Elämäkerralliselta vaikuttavat osuudetkin olivat dialogiltaan niin karseita, että ne kuulostivat epäuskottavilta.

Kokemusta ei ainakaan parantanut, että seurasin esitystä näyttämön keskiosan peittävän pylvään takaa. Esitykseen näet sai ainoastaan numeroimattomia lippuja, jotka sitten jollain algoritmilla muuttuivat ostajan nimen perusteella määrättyyn numeroituun pöytäpaikkaan. Meidän kohtaloksemme koitui Yo-talon salin takimmainen nurkka.

Räikeään homostereotypiaan perustuva huumori olisi saattanut olla kotonaan Pirkka-Pekka Peteliuksen tuotannossa 1980-luvulla, ehkä jopa Kummelissa. Kriittisempi katsoja tosin huomauttaisi, että sekä PPP että Porkkana-ryhmä olisi luultavasti onnistunut kirjoittamaan kahden tunnin esitykseen edes yhden hauskan vuorosanan.

Ala-astetasoisia alapääjuttuja viljelevän homon käyttäminen musikaalin keskeisenä tarinankerrontavälineenä ja huumorin lähteenä kuulostaa omaan korvaan yleisön aliarvioimiselta. Ei kuitenkaan pidä tuomita: osa katsomosta nauroi, ja esiintyjätkin kikattelivat hetkittäin keskenään. Näköjään tälle on edelleen tilausta.

P.S. Ensi-iltaviikonlopun lauluesityksistä löytyy maistiaisia myös YouTubesta.