Vallankäyttöharjoituksia isoilla panoksilla

Iso-Britanniassa äänestettiin viime viikolla. Mikäli juhannus on sattunut liuottamaan muistikuvat, paljastettakoon tulos: 51,9 prosenttia briteistä kannatti eroamista EU:sta.

Uutisissa on puhuttu äänestyksen jälkeisestä krapulasta: media on kaivanut esiin lähtemisen puolesta äänestäneitä, jotka olivat kauhuissaan, kun paljastui, että heidän puolensa voitti.

Verkossa liikkuu monia narratiiveja, ja tämä on yksi niistä. Meeminä kerrotaan myös, kuinka elämän ehtoopuolta lähestyvät vanhukset äänestivät nuorilta tulevaisuuden.

Koko äänestyksen jälkeisessä uutisoinnissa ja kommentoinnissa ärsyttää tapa, jolla voittanutta osapuolta kuvaillaan – osin perustuen noihin kyselytutkimuksiin, osin ihan vain näppituntumalla. Ikääntyviä, köyhiä ja tietämättömiä, jotka eivät koskaan käy ulkomailla, ja jotka aamun valjettua tajuavat tehneensä kauheuden. Ainakin tuhat ihmistä googlasi, mikä on EU, joten kaikki äänestäjät ovat saletisti tymiä.

Ja voihan näin toki olla. On kuitenkin hurskastelua väittää, että vastakkaisella puolella äänet olisi annettu viileän rationaalisesti.

Demokratiaa kokeilemassa

Twitterissä asiaa tulkittiin myös niin, että kansanäänestyksiä on liian vähän: ihmiset eivät ole tottuneita siihen, että heillä on oikeasti valtaa.

Ja tottahan se onkin. Meillä kansanäänestyksiä on järjestetty kokonaiset kaksi kappaletta: vuonna 1931 äänestettiin kieltolaista, ja vuonna 1994 EU:iin liittymisestä. Äänestäjillä tuskin oli kompetenssia tehdä kovin valistunutta päätöstä kummastakaan.

Suoran demokratian ongelma on, että siinä päätäntävalta annetaan ihmisille, jotka tekevät sitä oman työn ohella. Useimmilla ei ole mahdollisuutta saada käyttöön kaikkea päätöksenteon kannalta olennaista tietoa eikä edellytyksiä tehdä kaukonäköisiä päätöksiä.

Edustuksellisessa demokratiassa päätökset tekee nippu ihmisiä, joiden ainut tehtävä on punnita noita valintoja. Jos ei yksittäinen edustaja kaikkeen kykenekään, hänellä on ainakin avustajia tietoa pureskelemassa, ministeriöitä valmistelemassa, asiantuntijoita kuultavana.

Sixten Korkman kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan:

Britannian EU-eroon päädyttiin, koska kansa äänesti väärin. Mutta kansaa ei voi vaihtaa, ja sen vaaleissa ilmaisemaa tahtoa on kunnioitettava.

Brexit heijastaa globalisaation varjopuolia ja on poliittinen maanjäristys (HS 25.6.2016)

Korkmanin kirjoitus kannattaa sinällään lukea, mutta sanoisin, että “kansa äänesti väärin” ei varsinaisesti ole se viesti, mitä kannattaisi tässä tilanteessa toitottaa.

Korkman puhuu vaaleissa ilmaistusta tahdosta. Tosiasia kuitenkin on, että torstaina järjestettiin neuvoa antava kansanäänestys – vaalit käytiin yli vuosi sitten. Viime kädessä parlamentti on edelleen vastuussa EU:sta eroamisesta tai siihen jäämisestä. On sääli, että David Cameronin johdolla Iso-Britannia on ilmeisesti luopumassa tästä järjestelystä yhdessä viime sukupolvien suurimmista kysymyksistä.

Yksinkertainen enemmistö

Taloustieteen professori Kenneth Rogoff on kirjoittanut erinomaisen analyysin kansan­äänestysten ongelmista. Ongelma ei ole kansan­äänestykset sinällään, ongelma on se, mistä äänestetään ja miten äänestetään.

Ei tämä ole demokratiaa, tämä on valtiotason venäläistä rulettia. Päätös, jolla on valtavia seurauksia – paljon suurempi kuin edes perustuslain muuttaminen (tosin Yhdistyneellä kuningaskunnalla ei sellaista ole) – on tehty ilman turvamekanismeja.

Järjestetäänkö varmistava uusintaäänestys vuoden päästä? Ei. Pitääkö parlamentin enemmistön kannattaa brexitiä? Ilmeisesti ei. Tiesikö väestö varmasti, mistä he äänestivät? Ei varmasti. Kenelläkään ei ole käsitystä siitä, millaisia seurauksia tällä on UK:lle kansainvälisessä kaupassa tai kansakunnan poliittiselle vakaudelle. Pahoin pelkään, että tästä ei tule kaunista.

Britain’s Democratic Failure (Project Syndicate 24.6.2016)

Suomessakin perustuslaille on oma säätämisjärjestyksensä. Perustuslain kuudennen luvun 73 § määrää, että perustuslain muutos pitää hyväksyä kahdessa peräkkäisessä eduskunnassa tai vaihtoehtoisesti julistaa kiireelliseksi 5/6 enemmistöllä. Hyväksymisen täytyy tapahtua vähintään kahden kolmasosan enemmistöllä.

Tähän kiveen on ajeltu meillä muistaakseni muun muassa sote-lakeja valmisteltaessa ja sosiaaliturvaa muokattaessa; asian kaatuminen perustuslakivaliokunnassa tarkoittaa käytännössä, että lain säätäminen vaatisi enemmistön, jota hallitus ei usko saavansa.

Huuhaan kumoamiseen vaaditaan kertaluokkaa enemmän energiaa kuin sen tuottamiseen.

Brandolinin laki

Suorassa kansanäänestyksessä sen sijaan pääsee valloilleen muun muassa Brandolinin laki. Kun osapuolet taistelevat mediassa, voittajaksi selviytyy se, joka onnistuu esittämään asiansa vetoavammin, vaikka argumentit eivät paikkaansa pitäisikään.

Tilannetta ei ainakaan helpota, että kyse on ihan oikeasti vaikeista asioista. Brexitin seurauksia – tai yhtä hyvin Suomen EU-jäsenyyden merkitystä – ei etukäteen tiedä kukaan. 20 vuotta EU:hun liittymisen jälkeen Suomella on asiasta ehkä dataa, mutta ei tulosta vieläkään voi selväksi sanoa.

Britannian päätöksen sumeutta todistaa, että uutta kansanäänestystä vaativaan adressiin on rustannut nimensä jo kaksi miljoonaa brittiä. EU-eroa ajaneen UKIP-puolueen Nigel Farage itse asiassa ehti vaatia uusintaäänestystä ennakolta jo toukokuussa. Torstain jälkeen Farage ei liene ihan yhtä innokas revanssiin.

Säännöt olisi pitänyt tehdä selväksi ennen äänestystä; kun kansa on jakautunut käytännössä kahtia, repeämää ei kurota umpeen uusintaäänestyksillä. Ei ihme, että briteillä ei tunnu olevan kiirettä: jäsenyyttä kannattanut pääministeri Cameron ilmoitti eroavansa ja jättävänsä EU-eron seuraajansa tehtäväksi. Eroa ajanut saman puolueen Boris Johnson ei hänkään halua hötkyillä ilmoituksen kanssa.

Juhana Vartiainen (kok) toivotti Twitterissä britit takaisin EU:hun, jos ja kun maa mahdollisesti tulevaisuudessa haluaa jälleen unioniin liittyä. Olen samaa mieltä. Vaan jospa nyt ensin odotetaan, että pöydälle putkahtaa edes se eroanomus.

P.S. Perussuomalaisten Matias Turkkila ihmettelee, miten EU-johtajista pääsee eroon. Kiistämättä EU voisi toimia valintojen suhteen läpinäkyvämmin. Yhtä hyvin voi kuitenkin kysyä, miten Suomessa pääsee kansanedustajista, ministereistä tai korkeista virkamiehistä eroon.

Vaikka kuinka haluaisin, minun äänelläni ei ole minkäänlaista vaikusta Teuvo Hakkaraisen (ps) valintaan. Äänestäjillä ei ole mitään sananvaltaa ministerivalintoihin tai -vaihdoksiin. Ihan viime vuosina esimerkiksi Laura Räty (kok), Antti Rinne (sd) ja jopa Alexander Stubb (kok) on valittu ministereiksi eduskunnan ulkopuolelta. Martti Hetemäki istuu valtiovarainministeriössä valtiosihteerinä aivan riippumatta siitä, miten kansa äänestää.

P.P.S. Yksi tapa päästä eroon näyttää olevan riittävän hyväpalkkaisen työn tarjoaminen. Carl Haglund (rkp) on siirtymässä kiinalaisen biopolttoaineyhtiö Kaidin varatoimitusjohtajaksi, ja ainakin mediassa eroa kansanedustajan paikalta pidetään taputeltuna. Hyväksyttävän syyn raja tuntuu valuvan alaspäin. Onnea vaan äänestäneille.

comments powered by Disqus