Sami Sundell
Sami Sundell
4 min read

Tags

Monet ihmiset uskovat valtiovallan, suuryritysten, Illuminatin tai jonkun muun rikkaiden kerhon vetelevän naruja ja ohjailevan koko ihmiskuntaa milloin minkäkin asian suhteen. Avoin tiedejulkaisu PLoS One julkaisi viime viikolla artikkelin, jossa käsitellään salaliittoteorioita ja niiden uskottavuutta.

Salaliittoteoria pyrkii selittämään jonkin tapahtuman tai käytännön vehkeilyllä, jonka taustahenkilöt pyrkivät salaamaan osallisuutensa ainakin siihen asti, kunnes heidän tavoitteensa on saavutettu.1

Kirjoittaja David Robert Grimesin mukaan monet salaliittoteoriat saattavat olla uskomattomia, mutta Watergaten ja Snowdenin paljastusten kaltaiset tapahtumat osoittavat, että salaliittoja on oikeasti olemassa. Kaikkien salaliittomaisten ajatusmallien välitön hylkääminen huuhaana ei siis ole järkevä lähestymistapa.

Niinpä Grimes esittelee paperissaan2 yksinkertaisen matemaattisen mallin, jonka avulla voidaan arvioida, millä todennäköisyydellä ison ihmisjoukon varjelema salaliitto onnistutaan pitämään piilossa.

Grimesin lähtökohta on, että salaliiton paljastuminen on harvinainen ja riippumaton tapahtuma, sillä lähtökohtaisesti salaliittoon osallistuvat haluavat varjella salaliittoa ja osallisuuttaan siihen. Tällöin paljastumisen todennäköisyys noudattaa tunnettua jakaumaa ja voidaan ilmaista suorastaan sievällä matemaattisella lausekkeella:

$$L(t, N(t)) = 1 – e^{-t(1-\psi^{N(t)})}$$

Tässä t on salassapitoaika, N(t) salaliitosta tietoisten ihmisten määrä ajan funktiona ja ψ todennäköisyys sille, että osallistuja ei paljasta salaliittoa.

Parametreista hankalin on ψ. Miten voidaan arvioida, millä todennäköisyydellä henkilö paljastaa – tahallaan tai tahtomattaan – salaliiton olemassaolon? Grimes käyttää arvionsa pohjana kolmea tapausta, jossa piilottelu lopulta paljastettiin: Edward Snowdenin vuonna 2013 paljastamaa NSA:n vakoiluohjelmaa, Tuskegeen kuppakokeita sekä Frederic Whitehurstin paljastamaa FBI:n rikostutkintaskandaalia, jonka pyykkiä pestään edelleen.

Viimeisen päälle tarkkoja tietoja näistäkään tapahtumista ei ole tarjolla, mutta ne antavat kuitenkin osviittaa siitä, millä todennäköisyydellä joku salaliittoon osallistuja tekee kohtalokkaan virheen tai muuten paljastaa sen maailmalle. Näillä pohjatiedoilla paperissa arvioidaan tarkemmin neljää salaliittoteoriaa:

Kuulento-salaliitto
Yhdysvallat ei koskaan päässyt Kuuhun, Armstrongin ja kumppaneiden laskeutuminen oli propagandatarkoituksessa rakennettu huijaus.
Ilmastonmuutos-salaliitto
Ilmastonmuutosta ei ole, tai ainakaan ihminen ei ole aiheuttanut sitä.
Rokotussalaliitto
Rokotukset eivät toimi, aiheuttavat autismia ja muita sairauksia, sivuvaikutuksia peitellään jne.
Syöpälääkesalaliitto
Syöpään on olemassa lääke, mutta sen olemassaolo on pimitetty.

Grimes arvioi osallistujamääriä, käyttää varovaisinta arviota osallistujan virheelle ja päätyy lopputulokseen, että näistä isoista salaliitoista jokainen olisi paljastunut käytännössä varmasti viimeistään muutaman vuoden kuluttua salailun alkamisesta.

Jos Grimesin laskelmiin on uskominen, salaliiton pitäminen salaisena kymmenen vuoden ajan edellyttää, että siihen osallistuu korkeintaan tuhat ihmistä. Sadan vuoden salaliitto saattaisi onnistua 125 ihmiseltä.

Virhe ja sen vaikutukset

Grimesin lopputuloksessa ei sinällään ole mitään yllättävää. Hänen käyttämänsä esimerkkitapaukset ovat laajoja salaliittoja, joissa vähintäänkin kymmenien tuhansien ihmisten olisi pitänyt pitää salaliittokynttilää vakan alla jopa vuosikymmenestä toiseen. Yleisen elämänkokemuksen perusteella tälle ei kovin suurta onnistumisen mahdollisuutta voi antaa.

Paperin ongelma kuitenkin on, että se on kasattu kokoon aika kevyistä antimista. Grimes määrittelee parametrinsa luettelemalla kokonaiset kolme tunnettua salaliittoa ja vetämällä niihin liittyvät luvut melko tarkkaan hihasta. Lisäksi Grimesin esittämässä kaavassa on virhe – artikkelin kommenteissa huomautetaan, että käytetty Poisson-mallinnus on väärä.

Kovin suurta merkitystä tällä ei ole: Grimes käyttää tietoisesti varovaisia arvioita, ja virheet tekevät niistä entistäkin varovaisempia. Paperi ei edes yritä antaa täsmällistä mallia, jolla voisi tehdä tarkkoja ennustuksia; se on enemmänkin tupakka-askin kanteen raapustettu laskelma, joka osoittaa, että isot salaliitot tuppaavat olemaan matemaattisestikin mahdottomia.

Artikkeli tuskin käännyttää ketään suuriin salaliittoihin uskovaa. On jo aiemmin osoitettu, että salaliittoteorioiden kannattajat uskovat muita vähemmän tieteen todistusvoimaan34. Andrew Wakefieldin kohua herättänyt tutkimus autismin ja rokotteiden yhteydestä on hylätty jo vuosia sitten, mutta osa rokotevastaisista pitää häntä edelleen jalustalla ja tieteellisen artikkelin hylkäämistä vain vahvistuksena salaliiton olemassaololle.

Periaatteellisella tasolla artikkelin puutteet ovat kuitenkin kiusallisia. Paperi käsittelee tieteeseen liittyviä salaliittoteorioita ja pyrkii todistamaan matemaattisesti asian, jonka voi arvioida intuitiivisesti todeksi. Kun vertaisarvioinnin läpikäyneen artikkelin matematiikassa on virhe ja lähtöarvot dadaa, pistää se pakostakin pohtimaan koko julkaisun mielekkyyttä.

Ehkä arvioijat olivat turhankin tyytyväisiä intuition tultua todistetuksi.

P.S. Toimittaja Martin Robbins kritisoi paperia blogissaan. Blogia on kommentoinut myös artikkelin editori Chris Bauch.

P.P.S. Motherboardissa julkaistussa artikkelissa kerrotaan, miksi monet uskovat salaliittoteorioihin ja miksi se saattaa olla ihan ymmärrettävää.

1 Sunstein CR, Vermeule A: Conspiracy Theories: Causes and Cures (2009), doi:10.1111/j.1467-9760.2008.00325.x

2 Grimes DR: On the Viability of Conspiratorial Beliefs (2016), doi:10.1371/journal.pone.0147905

3 Lewandowsky et al: NASA Faked the Moon Landing – Therefore, (Climate) Science Is a Hoax (2012), doi:10.1177/0956797612457686

4 Lewandowsky et al: The Role of Conspiracist Ideation and Worldviews in Predicting Rejection of Science (2013), doi:10.1371/journal.pone.0075637