Laura Lindstedtin Oneiron palkittiin muutama päivä sitten Finlandia-palkinnolla. Lindstedt ei halunnut käyttää puheaikaansa “verbaalisen konfettisateen tuottamiseen”.

Sen sijaan Lindstedt puhui puheessaan solidaarisuuden puutteesta, kritisoi valumataloutta ja hallituksen lyhytnäköisiä toimia, jossa veronkierto helpottuu, yhteiskunta rapautuu ja lasku jää tulevien sukupolvien maksettavaksi. Koko puheen voi kuunnella vaikkapa Ylen uutisesta.

Ei tässä oikeasti pitäisi olla mitään uutta. Konkreettisimpana Lindstedt mainitsee hallintarekisterihankkeen – muistattehan, siis sen, jota valtiovarainministeri Alexander Stubb ajaa kuin käärmettä pyssyyn, tarpeen vaatiessa vaikka valehtelemalla, sekä koulutusleikkaukset, joita vastustavat muun muassa isohko joukko maamme eturivin tieteentekijöitä.

Lindstedtin esiin nostamana näistä asioista kuitenkin nousi kohu, joka keskittyy asian sijaan Lindstedtiin. Ajattelin alunperin kommentoida Helsingin Sanomien juttua mielipidevaikuttajien kommenteista, mutta Lotta Aarikka kirjoitti aiheesta sen verran terävästi, että siihen ei liene tarpeellista palata.

Sen lauluja laulat

Tere Sammallahti sen sijaan tarttui omassa kirjoituksessaan Lindstedtin tekopyhyyteen: apurahoja saaneen kirjailijan ei pitäisi kritisoida veronkiertäjiä.

En vaan kirveelläkään ymmärrä miksi ei. En totta puhuen näe näillä asioilla minkään valtakunnan asiayhteyttä. Valtiontalouden kannalta muutaman taiteilijan nostaminen hiukan köyhyysrajan yläpuolelle on aika merkityksetöntä suhteessa harmaan talouden takia maksamatta jääneisiin veroihin. Moraalisestikin näkisin apurahan vastaanottamisen ja verojen tietoisen kiertämisen olevan täysin eri asioita – eikä laillisten veronvälttelytapojen lisääminen varsinaisesti muuta tilannetta tässä suhteessa.

Olemme ilmeisesti Sammallahden kanssa kuunnelleet aivan eri puhetta. Hän nimittäin lausuu näin:

Nettoveronmaksajana vain meinaa hieman kismittää, että koko uransa erilaisten julkisrahoitteisten ja verovapaudesta nauttivien säätiöiden tukien hakemiseen perustanut henkilö kehtaa julkisesti hyökätä niitä ihmisiä vastaan, jotka omalla työllään ja maksamillaan veroilla rahoittavat tämän apurahataiteilijan harrastukset.

Keitä vastaan Lindstedt siis puheessaan hyökkäsi:

Haluan puhua solidaarisuudesta, joka tuntuu olevan osalle maamme kansalaisista ja päättäjistä täysin vieras käsite, jäänne tunkkaisiksi mielletyiltä vuosikymmeniltämme.

Me elämme yhteiskunnassa, jossa tyhjä tsemppihenki on ottanut sivistyksen paikan, jossa solvaaminen ja väkivallalla uhkailu ovat normaalia kommunikaatiota. Ajattelun tilalla ovat selkäydinreaktiot, argumenttien sijaan lentävät polttopullot.

[…]

Nyt perusoikeistolainen hallituksemme haluaa helpottaa hallintarekisterihankkeellaan rikkaiden veroparatiisipuljausta. Ikävä kyllä veroparatiisit ja ne vallanpitäjät, jotka eivät todella taistele verokeitaita vastaan, rapauttavat valtioita, yhteiskuntia, yhteisöjä, joissa ihmiset ovat valmiita rakentamaan yhteistä hyvää.

Laura Lindstedt Finlandia-palkintopuheessaan 26.11.2015.

Jos kokee tämän kohdistuvan itseensä, kehottaisin miettimään hetken omia arvojaan ja ulostulojaan. Jos tuntuu, että Lindstedt liioittelee puhuessaan keskustelukulttuurista, kannattaa lukea vaikkapa Emmi Nuorgamin saamaa palautetta hänen kirjoitettuaan leluista. Jos tuntuu, että Lindstedt suomii liikaa hallitusta, kannattaa palauttaa mieliin vaikkapa tehokkaan katumisen laki tai lukemattomat veivailut työajan ja lomarahojen parissa.

Ehkä kaikkein pahiten silmääni osuu juuri Sammallahden puhe “nettoveronmaksajista”. Pidän suorastaan vastenmielisenä ajatusmaailmaa, jossa ihmisarvo ja mielipiteen paino määräytyy veroprosentin perusteella, ja siltä kirjoitus vahvasti haiskahtaa, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan.

En tiedä, mahdunko itse tuohon nettoveronmaksajien armoitettuun joukkoon – koskapa olen nuoruudessani päätynyt pari kertaa julkisen terveydenhuollon leikkaussaliin ja luovinut läpi pitkähkön koulutusputken peruskoulusta diplomi-insinööriksi, saattaa hyvin olla, että valtio on minunkin osaltani vielä pakkasen puolella. En siitä huolimatta aio lopettaa kirjoittamista.

Kun kommentoin asiaa Twitterissä, sain Sammallahdelta vastauksen:

Tässä haiskahtaa ajatus “Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”. Hassua kyllä, itse olen aina pitänyt sananlaskua kuvauksena valitettavasta asiantilasta, en toimintaohjeena.

Edward Snowdenin kaltaiset jampat nostetaan jalustalle, koska he toimivat tuota vastaan. Floridan yliopiston professori ja innokas tieteen puolesta puhuja Kevin Folta joutui painumaan maan alle, kun paljastui, että hänen laitoksensa on saanut pennosia Monsantolta matkakuluihin.

Journalisteilla rahoittajariippumattomuutta pidetään hyveenä, samoin tieteessä. Miksi ihmeessä tuen saaminen Koneen säätiöltä estäisi taiteilijalta yhteiskunnallisen kommentoinnin?

Lindstetin ällistyttävin kommentti tuli Acatiimin haastattelussa vuonna 2008: ”Kovassa ja tuotteistavassa ilmapiirissä jopa tutkijan itsensä saattaa olla vaikeaa seistä työnsä takana, sillä arvostusta saavat tutkimukset, joista on selkeästi jotakin hyötyä, kuten lääketieteen ala”. Jos tiedostaa itsekin, ettei omasta työstä ole selkeästi jotain hyötyä, niin sen luulisi herättelevän ihmisessä tarvetta itsetutkiskelulle ja jopa kyseenalaistamaan omia uravalintoja hieman kriittisemmin.

Itselläni ei ole mitään vaikeuksia ymmärtää Lindstedtin kommenttia siten, että yhteiskunnassa korostetaan soveltavan tutkimuksen merkitystä samalla, kun perus- ja muu tutkimus, jolle ei ole osoitettavissa välitöntä hyötyä, painuu taka-alalle. Koulutusleikkausten ja avointen kirjeiden jälkimainingeissa Lindstedtin kommentti on vähintään yhtä ajankohtainen kuin vuonna 2008.

Sammallahti toivoo lopuksi, “tunteisiin vetoavan verbaalioksennuksen” sijaan Finlandia-voittaja olisi esittänyt jotain konkreettista. Miksi ihmeessä? Lindstedt ei ole taloustieteiljä eikä tilaisuus ollut valtiontalouden seminaari.

Taiteen hinta

Sammallahti antaa sivulauseessa ymmärtää, että taiteilijalla olisi jonkinlainen velvollisuus tehdä kaupallisesti menestyvää taidetta. Elina Lepomäki (kok) viittasi hiukan vastaavaan ajatukseen ja sai aikaiseksi sinällään ansiokkaan keskustelun:

Asiasta on kirjoittanut muiden muassa ainakin Kaisa Hernberg ja Laura Pörsti ja toisaalta Liberan Thomas Taussi.

Minulla ei ole mitään viisasten kiveä taiteen rahoitukseen. Olen kuitenkin vahvasti eri mieltä siitä, että taiteella olisi velvollisuus olla kaupallisesti kannattavaa. Erityisesti pienellä kielialueella, kuten Suomessa, pitää olla olemassa jonkinlainen apurahamekanismi. Niin hienoja ihmisiä kuin Ilkka Remes, Laila Hirvisaari ja Markus Selin epäilemättä ovatkin, kaipaan Suomeen muitakin taiteen tekijöitä.

Ja ei, tämä ei onnistu pelkästään kirjoittamalla, maalaamalla, veistämällä, tanssimalla tai säveltämällä oman työn ohella. Kaikilla ei ehkä pidä olla absoluuttista oikeutta seurata kutsumustaan, mutta samalla en toivo taiteesta tulevan pelkästään hyvin toimeen tulevien harrastus.

Lindstedt käytti palkintopuheensa nostaakseen esiin asian, joka häntä huolestuttaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Hallintarekisterit ja pakolaisia vastaan tehdyt hyökkäykset ovat olleet näkyvästi esillä, joten tilaisuuden olisi voinut käyttää jonkin hiukan piilevämmänkin aiheen esiin nostamiseen. Seuranneesta keskustelusta päätellen Lindstedtin puhe oli kuitenkin aivan paikallaan.

Menestyksen asettamisesta taiteen edelle muuten puhui lähes tasan vuosi sitten yksi suurimmista elävistä scifi/fantasiakirjailijoista, Ursula K. Le Guin. Hän esitti huolensa vastaanottaessaan National Book Award -palkintoa.

P.S. Kokonaan oma asiansa on Sammallahden hinku nostaa esiin Lindstedtin vaatteet. En pidä asiaa kovin olennaisena Hesarin jutun kannalta, vaatteiden vaihdon valjastaminen “kritiikin” välineeksi taas on henkilöön menevyydessään käsittämätön aivopieru.

P.P.S. Björn Wahlroos, jollain tasolla rahoitusalallakin menestynyt maanviljelijä, vaati taannoin maataloustukia lopetettavaksi nostettuaan niitä satoja tuhansia euroja vuodessa.