Koska maailmassa ei ole vielä riittävästi hyvin toimeentulevia, keski-ikäisiä valkoisia miehiä iskemässä lusikkaansa tasan joka soppaan, ajattelin lausahtaa pari sanaa kulttuurisesta omimisesta.
Luin nimittäin viikonloppuna Suomen Kuvalehden artikkelin, jossa käsiteltiin kulttuurisen omimisen ongelmallisuutta. En oikeastaan välitä lähteä ruotimaan juttua kovin tiheällä kammalla; tyydyn toteamaan, että mielestäni jutussa jää tavoittamatta asiasta jotain oleellista. Artikkeli vaikuttaa sävyltään sellaiselta, että ei siinä oikeastaan mitään kovin oleellista pyritty saavuttamaankaan.
Lainaan kuitenkin jutun loppumetreiltä pari kappaletta, joissa tämä sävy mielestäni kiteytyy:
Tämä on tyypillistä: keskustelu alkaa yhdestä päähineestä, kirjasta tai hiustyylistä ja päätyy siihen, että kyse ei ole päähineestä, kirjasta tai hiustyylistä.
[…]
Myös Maryan Abdulkarim haluaa puhua suuremmista asioista.
“Meidän täytyisi miettiä vähän laajemmin, että mitkä ovat ne rakenteet, jotka tuottavat nämä ongelmat”, hän sanoo.
“Minä en ajattele, että ihmisten pitäisi ehdoin tahdoin välttää kulttuurista omimista. On surullista, jos ihmiset alkavat miettiä vain sitä, että voi voi, kunpa en syyllistyisi kulttuuriseen omimiseen.”
Silti päädytään kerta toisensa jälkeen huomauttelemaan huiveista ja rummuista. Kulttuurinen omiminen on käsite, joka vie keskustelun jatkuvasti väärille raiteille.
Tätä rumpua ei saa käyttää (SK 11.5.2018)
Näen tässä ihan perustavaa laatua olevan ajatusvirheen: keskustelu alkaa “päähineestä, kirjasta tai hiustyylistä” vain suppeimmalla mahdollisella määritelmällä. Tämä on jotenkin se ajatus, mihin kaikki kuitenkin kiteytyy: jos halutaan puhua suuremmista asioista, ei pitäisi tarttua lillukanvarsiin.
Minusta kuitenkin näyttää siltä, että suuremmista asioista puhutaan jatkuvasti – niistä vain ei välitetä.
Kuka päättää mistä puhutaan
Suomalaisessa keskustelussa saamelaiset ovat viime aikoina olleet näkyvästi tapetilla. Tästä voi ainakin osin kiitellä sosiaalista mediaa.
Tapa, jolla tapetilla on oltu, noudattaa kuitenkin jossain määrin yllä olevaa: esiin nousevat Suomen Kuvalehden otsikkoonkin valitsema Oulun yliopiston saamelaisrumpu, Kiasman twerkkaava Grind-videoteos, missikisojen feikkipuvut. Juuri Suomen Saamelaisnuorten puheenjohtaja Petra Laiti nosti esiin Herra Heinämäen intiaanipäällikön.
Vilkaisu vaikkapa mainitun Laitin kotisivuihin paljastaa kuitenkin, että kyse on näköharhasta. Laiti on kirjoittanut alkuperäiskansojen itsemurhista, Jäämeren radasta, saamelaiskäräjien asemasta, metsähakkuista… Aiheet ovat moninaisia, niitä käsitellään syvällisesti ja saamelaisnäkökulmasta. Hän puhuu samoista asioista myös mediassa.
Näistä aiheista ei kuitenkaan synny kohua. Niitä ei nosteta iltapäivälehtien lööppeihin. Niitä ei vatvota päivätolkulla Twitterissä – eikä sitä vatvomista nosteta vuorostaan uutiseksi.
Mistä kohu syntyy
Kun Herra Heinämäki -kohu oli kiivaimmillaan, Helsingin Sanomien Nyt-liite kirjoitti aiheesta jutun:
No ei nyt kuitenkaan ihan kaikki. (HS 30.4.2018)
Liioitteleva otsikointi kertoo jotain siitä, miten ja miksi kohu syntyy. Omassa somessani Heinämäki ei nimittäin näkynyt lainkaan: olin pääsiäisen aikaan väsähtänyt Twitteriin pahemman kerran, ja se oli ilmeisesti ainut paikka, missä Heinämäki todella kiehutti.
Pidän tätä aidosti ongelmana. Twitteriä pidetään suurena mahdollistajana, sillä se on tuonut esimerkiksi kansanedustajat ja suuryritysten johtajat keskustelemaan tasavertaisena tavallisen kansan kanssa.
Samaan aikaan se on keskustelukanavana aivan kelvoton: lyhyitä viestejä vilisevä aikajana ei kannusta erityisen syvälliseen keskusteluun. Huomiota saavat nasevat pikakommentit, eivät pureutuvat analyysit. Keskustelemassa on valikoitunut osajoukko, joka itse asiassa keskustelee yhä vähemmän.
Toimittajille se tarjoaa kuitenkin pistämättömän tavan päästä käsiksi ajankohtaisiin asioihin. Ja niinpä “aivan kaikki” puhuvat siitä, mistä nyt Twitterissä kulloinkin satutaan puhumaan.
Kuka päättää mikä on merkittävää
Tässä vaiheessa on paikallaan pyytää anteeksi lukijoilta. Puhuin nimittäin muutama kappale sitten lillukanvarsista.
Väheksymällä kritiikkiä viestimme samalla, että me päätämme, mikä on tärkeää.
Tämä on kuitenkin se henki, jolla Suomen Kuvalehden juttu on viritetty. Se, minkä päälle useimmat kulttuurista omimista koskevat kohut rakentuvat. Halutaan kyseenalaistaa, miksi ylipäätään pitäisi puhua vaatteista, kampauksista, esineistä tai tavoista.
Heinämäki-kohun yhteydessä Helsingin Sanomat kirjoitti ansiokkaasti Yhdysvaltojen alkuperäiskansakeskustelusta, Ylellä Mohawk-kansaan kuuluva Anthony Rice-Perttunen kertoo hänkin sulkapäähineen merkityksestä. Saamenpuvun merkitystä on avattu vaikkapa Kiasma-videon yhteydessä. Twitterissä Janne Hirvasvuopio kuvaa muutamassa tweetissään sitä, mitä se tarkoittaa nykyään:
Meidän puku on oikeasti vaivalla tehty. Sukupolvelta toiselle opittu, jossa näkyy tekijänsä jälki, suku, kylä, siviilisääty. Sit sulle vittuillaan kadulla joka kerta, kun sulla on tärkeät juhlat.
— Janne Hirvasvuopio (@hirvasjanne) May 14, 2018
Jumankekka, vaikka vanhoissa lännenleffoissa intiaanikuvaus on useimmiten suhteellisen kammottavaa, niistäkin voi oppia sen, että päähine pitää ansaita. Siitä huolimatta me, valtakulttuurin edustajat, sanelemme toistuvasti vähemmistöille, mitä heidän pitäisi pitää omassa kulttuurissaan merkittävänä ja suojeltavana. Millä ihmeen oikeudella?
Mielipide ja kantaaottavuuden illuusio
Jos Suomen Kuvalehden artikkeli jotain kertoo niin ainakin sen, että kulttuurinen omiminen ei ole yksinkertainen eikä yksiselitteinen asia. Se on kuitenkin siitä mukava, että siihen voi kuka tahansa ottaa kantaa; jos ei muuta keksi, voi aina heittää kevyttä vitsihuumoria pizzasta kulttuurisena omimisena.
Se, miten Jäämeren rata vaikuttaa poronhoitoon, miten kaivostoiminta muuttaa saamelaisten elinympäristöä, mikä on Tenojoen kalastussopimuksen vaikutus saamelaiseen kulttuuriin tai miksi Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta puolestaan ovat vakavia asioita, joiden käsittely vaatisi perehtymistä ja ajatustyötä.
Vielä pelottavampaa on, että jos niitä haluaa käsitellä jotenkin järkevästi, pitäisi alkaa miettiä, mitkä ylipäätään ovat alkuperäiskansojen oikeudet. Pitäisi perehtyä historiaan: miten maata on asutettu, miten sitä on omistettu, missä rajat kulkevat ja miten nykytilanteeseen on päädytty. Olisi hyvä tutustua suomalaisten ja saamelaisten suhteisiin. Pitäisi ehkä tunnustaa, että historiassa on tehty virheitä. Mahdollisesti miettiä, voiko virheitä kompensoida. Selvittää, miten tämä kokonaisuus on vaikuttanut saamelaisuuteen. Pohtia, millainen paino alkuperäiskansojen perinteelle pitäisi antaa.
Suomen Kuvalehden jutussa harmitellaan, kuinka kerran toisensa jälkeen päädytään huomauttelemaan huiveista ja rummuista. Näin varmasti on, jos katselee maailmaa Twitter-linssin läpi – niiden huivien, rumpujen, saamenpukujen ja sulkapäähineiden kanssa kun tötöillään ihan koto-Suomessa monta kertaa kuukaudessa, ja Twitterissä puhutaan ennen kaikkea ajankohtaisista asioista.
Isossa kuvassa taas kyse on isoista, historiallisista prosesseista, joissa alkuperäiskansojen elintilaa on murennettu välillä väkivalloin, välillä hitaammin näivettämällä. Sitä ei juuri käsitellä historian tunnilla. Se on valtaväestölle hiukan kiusallista. Siitä on vaikea leipoa kohua.
Kuka loukkaantuu ja mistä
Keskustelussa kulttuurisesta omimisesta yhtenä ongelmana on kulttuurien epäsuhta. Länsimainen kulttuuri on maailmalla kiistatta valta-asemassa – no, ainakin useimpien länsimaisen kulttuurin edustajien mielestä. Ja saa tuo mielipide tukea muualtakin: yksi jos toinenkin diktatuurilta haiskahtava valtio on pyrkinyt estämään esimerkiksi rockin ja farkkujen käyttämisen länsimaisen imperialismin hillitsemiseksi.
Me sulautamme ja hyödynnämme muiden kulttuurien ja omien alakulttuuriemme kuvastoa, jatkojalostamme ja teemme siitä massoille sopivaa. Tätä kulttuuri on, tätä on tapahtunut maailman sivu. Ja se on ihan ok.
Samalla se kuitenkin tekee jossain määrin mahdottomaksi asettua vähemmistökulttuurin saappaisiin. Vaikka Suomessa ollaan hetkittäin huolissaan suomen kielen katoamisesta ja äänekäs vähemmistö pelkää maahanmuuttajien syrjäyttävän kantasuomalaiset, mitään varsinaista uhkaa ei ole. Toisaalta tätä voi pitää merkkinä siitä, että meidän osaltamme taistelu on menetetty; olemme niin tiukasti osa länttä, että juuri suomalaisten erityispiirteiden löytäminen ja puolustaminen saattaa tuntua vaikealta ja tarkoituksettomalta.
Niinpä vähemmistön ääni leimataan usein “loukkaantumiseksi”, tai jos kyse ei ole suoraan asianosaisesta vähemmistöstä, “puolesta loukkaantumiseksi”. Sillä saa kätevästi siirrettyä huomion henkilöön ja henkilön tunteisiin, reaktioihin itse aiheen sijaan.
Vaan jos nyt katsotaan esimerkiksi tuota Herra Heinämäki -kohua, ei Petra Laitin kommenttia voi parhaalla tahdollakaan kuvata loukkaantumiseksi. Eikä se mitään kohua synnyttänyt. Ei. Kohu nousi vasta, kun Yleisradio päätti siirtää Heinämäen Areenasta Elävään arkistoon.
Tai jos asia muotoillaan vähän toisin: kohu ei noussut siitä, että alkuperäiskansan edustaja kritisoi lastenohjelman intiaanikuvastoa. Kohu nostatettiin, kun valtaväestö koki oikeuksiaan loukatun.
P.S. SK:n artikkelissa pohditaan, onko jooga kulttuurista omimista. Tätä aihetta on käsitelty Antroblogissa pari vuotta sitten. Samalla sivustolla on kirjoitettu myös saamelaisten oikeuksista.
P.P.S. Kuuntelin muuten juuri History on Fire -podcastin The War for The Black Hills -trilogian. En ollut aivan myyty aiheen käsittelystä, mutta sarja kuvaa yhtä tapaa, miten alkuperäiskansoja on ajettu nurkkaan.