Koska maailmassa ei ole vielä riittävästi hyvin toimeen­tulevia, keski-ikäisiä valkoisia miehiä iskemässä lusikkaansa tasan joka soppaan, ajattelin lausahtaa pari sanaa kulttuurisesta omimisesta.

Luin nimittäin viikon­loppuna Suomen Kuva­lehden artikkelin, jossa käsiteltiin kulttuurisen omimisen ongelmallisuutta. En oikeastaan välitä lähteä ruotimaan juttua kovin tiheällä kammalla; tyydyn toteamaan, että mielestäni jutussa jää tavoittamatta asiasta jotain oleellista. Artikkeli vaikuttaa sävyltään sellaiselta, että ei siinä oikeastaan mitään kovin oleellista pyritty saavuttamaankaan.

Lainaan kuitenkin jutun loppu­metreiltä pari kappaletta, joissa tämä sävy mielestäni kiteytyy:

Tämä on tyypillistä: keskustelu alkaa yhdestä päähineestä, kirjasta tai hius­tyylistä ja päätyy siihen, että kyse ei ole päähineestä, kirjasta tai hius­tyylistä.

[…]

Myös Maryan Abdulkarim haluaa puhua suuremmista asioista.

“Meidän täytyisi miettiä vähän laajemmin, että mitkä ovat ne rakenteet, jotka tuottavat nämä ongelmat”, hän sanoo.

“Minä en ajattele, että ihmisten pitäisi ehdoin tahdoin välttää kulttuurista omimista. On surullista, jos ihmiset alkavat miettiä vain sitä, että voi voi, kunpa en syyllistyisi kulttuuriseen omimiseen.”

Silti päädytään kerta toisensa jälkeen huomauttelemaan huiveista ja rummuista. Kulttuurinen omiminen on käsite, joka vie keskustelun jatkuvasti väärille raiteille.

Tätä rumpua ei saa käyttää (SK 11.5.2018)

Näen tässä ihan perustavaa laatua olevan ajatus­virheen: keskustelu alkaa “päähineestä, kirjasta tai hius­tyylistä” vain suppeimmalla mahdollisella määritelmällä. Tämä on jotenkin se ajatus, mihin kaikki kuitenkin kiteytyy: jos halutaan puhua suuremmista asioista, ei pitäisi tarttua lillukan­varsiin.

Minusta kuitenkin näyttää siltä, että suuremmista asioista puhutaan jatkuvasti – niistä vain ei välitetä.

Kuka päättää mistä puhutaan

Suomalaisessa keskustelussa saamelaiset ovat viime aikoina olleet näkyvästi tapetilla. Tästä voi ainakin osin kiitellä sosiaalista mediaa.

Tapa, jolla tapetilla on oltu, noudattaa kuitenkin jossain määrin yllä olevaa: esiin nousevat Suomen Kuva­lehden otsikkoonkin valitsema Oulun yli­opiston saamelais­rumpu, Kiasman twerkkaava Grind-video­teos, missi­kisojen feikki­puvut. Juuri Suomen Saamelais­nuorten puheen­johtaja Petra Laiti nosti esiin Herra Heinä­mäen intiaani­päällikön.

Vilkaisu vaikkapa mainitun Laitin koti­sivuihin paljastaa kuitenkin, että kyse on näkö­harhasta. Laiti on kirjoittanut alkuperäis­kansojen itse­murhista, Jää­meren radasta, saamelais­käräjien asemasta, metsä­hakkuista… Aiheet ovat moninaisia, niitä käsitellään syvällisesti ja saamelais­näkö­kulmasta. Hän puhuu samoista asioista myös mediassa.

Näistä aiheista ei kuitenkaan synny kohua. Niitä ei nosteta ilta­päivä­lehtien lööppeihin. Niitä ei vatvota päivä­tolkulla Twitterissä – eikä sitä vatvomista nosteta vuorostaan uutiseksi.

Mistä kohu syntyy

Kun Herra Heinä­mäki -kohu oli kiivaimmillaan, Helsingin Sanomien Nyt-liite kirjoitti aiheesta jutun:

Nyt-liite uutisoi Herra Heinä­mäki -kohusta

No ei nyt kuitenkaan ihan kaikki. (HS 30.4.2018)

Liioitteleva otsikointi kertoo jotain siitä, miten ja miksi kohu syntyy. Omassa somessani Heinä­mäki ei nimittäin näkynyt lainkaan: olin pääsiäisen aikaan väsähtänyt Twitteriin pahemman kerran, ja se oli ilmeisesti ainut paikka, missä Heinä­mäki todella kiehutti.

Pidän tätä aidosti ongelmana. Twitteriä pidetään suurena mahdollistajana, sillä se on tuonut esi­merkiksi kansan­edustajat ja suur­yritysten johtajat keskustelemaan tasa­vertaisena tavallisen kansan kanssa.

Samaan aikaan se on keskustelu­kanavana aivan kelvoton: lyhyitä viestejä vilisevä aika­jana ei kannusta erityisen syvälliseen keskusteluun. Huomiota saavat nasevat pika­kommentit, eivät pureutuvat analyysit. Keskustelemassa on valikoitunut osajoukko, joka itse asiassa keskustelee yhä vähemmän.

Toimittajille se tarjoaa kuitenkin pistämättömän tavan päästä käsiksi ajan­kohtaisiin asioihin. Ja niinpä “aivan kaikki” puhuvat siitä, mistä nyt Twitterissä kulloinkin satutaan puhumaan.

Kuka päättää mikä on merkittävää

Tässä vaiheessa on paikallaan pyytää anteeksi lukijoilta. Puhuin nimittäin muutama kappale sitten lillukan­varsista.

Väheksymällä kritiikkiä viestimme samalla, että me päätämme, mikä on tärkeää.

Tämä on kuitenkin se henki, jolla Suomen Kuva­lehden juttu on viritetty. Se, minkä päälle useimmat kulttuurista omimista koskevat kohut rakentuvat. Halutaan kyseen­alaistaa, miksi yli­päätään pitäisi puhua vaatteista, kampauksista, esineistä tai tavoista.

Heinä­mäki-kohun yhteydessä Helsingin Sanomat kirjoitti ansiokkaasti Yhdys­valtojen alku­peräis­kansa­keskustelusta, Ylellä Mohawk-kansaan kuuluva Anthony Rice-Perttunen kertoo hänkin sulka­päähineen merkityksestä. Saamen­puvun merkitystä on avattu vaikkapa Kiasma-videon yhteydessä. Twitterissä Janne Hirvas­vuopio kuvaa muutamassa tweetissään sitä, mitä se tarkoittaa nykyään:

Juman­kekka, vaikka vanhoissa lännen­leffoissa intiaani­kuvaus on useimmiten suhteellisen kammottavaa, niistäkin voi oppia sen, että päähine pitää ansaita. Siitä huolimatta me, valta­kulttuurin edustajat, sanelemme toistuvasti vähemmistöille, mitä heidän pitäisi pitää omassa kulttuurissaan merkittävänä ja suojeltavana. Millä ihmeen oikeudella?

Mielipide ja kantaa­ottavuuden illuusio

Jos Suomen Kuva­lehden artikkeli jotain kertoo niin ainakin sen, että kulttuurinen omiminen ei ole yksin­kertainen eikä yksi­selitteinen asia. Se on kuitenkin siitä mukava, että siihen voi kuka tahansa ottaa kantaa; jos ei muuta keksi, voi aina heittää kevyttä vitsi­huumoria pizzasta kulttuurisena omimisena.

Se, miten Jää­meren rata vaikuttaa poron­hoitoon, miten kaivos­toiminta muuttaa saamelaisten elin­ympäristöä, mikä on Teno­joen kalastus­sopimuksen vaikutus saamelaiseen kulttuuriin tai miksi Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta puolestaan ovat vakavia asioita, joiden käsittely vaatisi perehtymistä ja ajatus­työtä.

Vielä pelottavampaa on, että jos niitä haluaa käsitellä jotenkin järkevästi, pitäisi alkaa miettiä, mitkä yli­päätään ovat alkuperäis­kansojen oikeudet. Pitäisi perehtyä historiaan: miten maata on asutettu, miten sitä on omistettu, missä rajat kulkevat ja miten nyky­tilanteeseen on päädytty. Olisi hyvä tutustua suomalaisten ja saamelaisten suhteisiin. Pitäisi ehkä tunnustaa, että historiassa on tehty virheitä. Mahdollisesti miettiä, voiko virheitä kompensoida. Selvittää, miten tämä kokonaisuus on vaikuttanut saamelaisuuteen. Pohtia, millainen paino alku­peräis­kansojen perinteelle pitäisi antaa.

Suomen Kuva­lehden jutussa harmitellaan, kuinka kerran toisensa jälkeen päädytään huomauttelemaan huiveista ja rummuista. Näin varmasti on, jos katselee maailmaa Twitter-linssin läpi – niiden huivien, rumpujen, saamen­pukujen ja sulka­päähineiden kanssa kun tötöillään ihan koto-Suomessa monta kertaa kuukaudessa, ja Twitterissä puhutaan ennen kaikkea ajan­kohtaisista asioista.

Isossa kuvassa taas kyse on isoista, historiallisista prosesseista, joissa alku­peräis­kansojen elin­tilaa on murennettu välillä väki­valloin, välillä hitaammin näivettämällä. Sitä ei juuri käsitellä historian tunnilla. Se on valtaväestölle hiukan kiusallista. Siitä on vaikea leipoa kohua.

Kuka loukkaantuu ja mistä

Keskustelussa kulttuurisesta omimisesta yhtenä ongelmana on kulttuurien epä­suhta. Länsi­mainen kulttuuri on maailmalla kiistatta valta-asemassa – no, ainakin useimpien länsi­maisen kulttuurin edustajien mielestä. Ja saa tuo mieli­pide tukea muualtakin: yksi jos toinenkin diktatuurilta haiskahtava valtio on pyrkinyt estämään esi­merkiksi rockin ja farkkujen käyttämisen länsi­maisen imperialismin hillitsemiseksi.

Me sulautamme ja hyödynnämme muiden kulttuurien ja omien ala­kulttuuriemme kuvastoa, jatko­jalostamme ja teemme siitä massoille sopivaa. Tätä kulttuuri on, tätä on tapahtunut maailman sivu. Ja se on ihan ok.

Samalla se kuitenkin tekee jossain määrin mahdottomaksi asettua vähemmistö­kulttuurin saappaisiin. Vaikka Suomessa ollaan hetkittäin huolissaan suomen kielen katoamisesta ja äänekäs vähemmistö pelkää maahan­muuttajien syrjäyttävän kanta­suomalaiset, mitään varsinaista uhkaa ei ole. Toisaalta tätä voi pitää merkkinä siitä, että meidän osaltamme taistelu on menetetty; olemme niin tiukasti osa länttä, että juuri suomalaisten erityis­piirteiden löytäminen ja puolustaminen saattaa tuntua vaikealta ja tarkoituksettomalta.

Niinpä vähemmistön ääni leimataan usein “loukkaantumiseksi”, tai jos kyse ei ole suoraan asian­osaisesta vähemmistöstä, “puolesta loukkaantumiseksi”. Sillä saa kätevästi siirrettyä huomion henkilöön ja henkilön tunteisiin, reaktioihin itse aiheen sijaan.

Vaan jos nyt katsotaan esi­merkiksi tuota Herra Heinä­mäki -kohua, ei Petra Laitin kommenttia voi parhaalla tahdollakaan kuvata loukkaantumiseksi. Eikä se mitään kohua synnyttänyt. Ei. Kohu nousi vasta, kun Yleis­radio päätti siirtää Heinä­mäen Areenasta Elävään arkistoon.

Tai jos asia muotoillaan vähän toisin: kohu ei noussut siitä, että alku­peräis­kansan edustaja kritisoi lasten­ohjelman intiaani­kuvastoa. Kohu nostatettiin, kun valta­väestö koki oikeuksiaan loukatun.

P.S. SK:n artikkelissa pohditaan, onko jooga kulttuurista omimista. Tätä aihetta on käsitelty Antro­blogissa pari vuotta sitten. Samalla sivustolla on kirjoitettu myös saamelaisten oikeuksista.

P.P.S. Kuuntelin muuten juuri History on Fire -podcastin The War for The Black Hills -trilogian. En ollut aivan myyty aiheen käsittelystä, mutta sarja kuvaa yhtä tapaa, miten alku­peräis­kansoja on ajettu nurkkaan.