Voiko pojista puhua?

Päädyin eilen pitkästä aikaa kuuntelemaan Radio Deitä. Facebookissa käymääni keskusteluun nimittäin linkitettiin lastenpsykiatri Jari Sinkkosen viime perjantaina esitetty haastattelu. Haastattelu uutisoitiin viikonloppuna esimerkiksi Seurakuntalaisessa ja Verkkouutisissa.

Sinkkosen mukaan Suomessa ei enää saa puhua pojista.

“Olen saanut jo 90-luvun alussa kritiikkiä, mulle on sanottu, että kun sä puhut poikien asioista ja poikien puolesta niin se on tasa-arvolain vastaista. Näin sanoi eräs erittäin tunnettu feministitutkija. Ja minä olen tallettanut nämä sanat syvälle sydämeeni ja ne kirvelevät vieläkin.

Että ihanko oikeasti tämä Suomi on tämmöiseksi mennyt, että meillä jos puhutaan poikien… Koska meillä on, että tytöt ja naiset on alistettuja ja on lasikattoja ja muuta niin me ei saada puhua pojista.

Jari Sinkkonen (Radio Dei 13.10.2017)

On jotenkin hämmentävää kuulla tämä Sinkkosen suusta. Heti ohjelman alussa nimittäin haastattelija Tapani Ruokanen luettelee pitkän listan Sinkkosen työstään saamia kunnianosoituksia. Hiukan myöhemmin hän kertoo, kuinka Sinkkosta on tituleerattu valtakunnan poika-asiamieheksi. Tunnetuksi Sinkkonen nousi julkaistuaan ensimmäisen kirjansa Pienistä pojista kunnon miehiä vuonna 1990.

Tuntuukin, että ehkä niitä feministitutkijan sanoja ei olisi kannattanut tallettaa aivan niin syvälle. Haastattelussa Sinkkonen yhdistää nuo sanat nykypäivään, ja samalla jää jotenkin huomaamatta, että siihen väliin mahtuu hänelle itselleenkin neljännesvuosisata menestyksekästä uraa – mukaan lukien todennäköisesti satoja haastatteluja valtakunnan ykkösmedioissa.

Synkkyyttä ilman esimerkkejä

Niin Radio Dei kuin Seurakuntalainen ja Verkkouutisetkin kertovat Sinkkosen “luettelevan lukuisia esimerkkejä, jotka hänen mukaansa ennustavat pojille ja miehille – ja sen seurauksena myös useimmille perheille – synkkää tulevaisuutta tulevaisuuden Suomessa”.

Harmi kyllä ne eivät kerro näitä esimerkkejä artikkeleissaan – vaikka ei se toisaalta mikään ihme ole, sillä ei niitä ole myöskään haastattelussa.

Ainut konkreettisesti esitetty esimerkki on toki sinällään tärkeä: osa pojista ei peruskoulun päättyessä osaa äidinkieltä kuin korkeintaan välttävästi. Esimerkki kuitenkin puhuu myös Sinkkosta vastaan. Veikkaan nimittäin, että osasyy asian esiin nousemiseen on, että se oli iso uutinen viimeksi kaksi viikkoa sitten. Äidinkieli ja poikien koulumenestys ylipäätään on itse asiassa ollut uutisaihe jo vuosia:

  • Ottaisitko nuoren kesätöihin… (IS 6.10.2017)
  • Ihan liian pitkä juttu (HS 1.10.2017)
  • Peruskoulun oppimistulokset uhkaavat heiketä – etenkin pojat lukevat aiempaa vähemmän (MTV 7.2.2016)
  • Peli, joka luotsaisi pojan lukemaan, olisi “tuhannen taalan paikka” (Yle 7.9.2015)
  • Pojat jäävät tytöistä jälkeen nyt kaikessa (HS 8.12.2013)
  • Pojat eivät opi kirjoittamaan peruskoulussa (Yle 4.9.2012)
  • Yhdeksäsluokkalaiset osaavat äidinkieltä vain tyydyttävästi (HS 7.9.2004)

Kun Helsingin Sanomat julkaisi lokakuun alussa jutun heikosti kirjoittavista oppilaista, OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen päätti vähän nostattaa kohua ja syytti ongelmista poikia itseään. Pöljähköä lausahdusta kritisoitiin siinä määrin yksimielisesti, että Luukkainen joutui selittelemään lausuntoaan muun muassa HS:n jatkojuttuun. Ainakin somekansa oli valmis nousemaan poikien puolesta barrikadeille.

En siis aivan näe, että ongelma olisi tässäkään puheen ja näkyvyyden puute. Koulussa oppimisen epäsuhta on aivan varmasti tiedostettu.

Nyt pitäisi vielä keksiä, mitä sille voi tehdä; poikien innostamisesta lukemaan kirjoitti esimerkiksi Yle viime keväänä, mutta itse näkisin, että kyse on enemmän koko yhteiskunnan asenteen korjaamisesta; lähes kaikkien lukeminen on vähentynyt.

Kalevan blogeissa Jessi Jokelainen kommentoi Ilta-Sanomien tuoretta uutista pohtimalla, onko kyse toksisesta maskuliinisuudesta – siis siitä, että nykyisessä yhteiskunnassa pojille sovitettava rooli mahdollistaa ja jopa johtaa siihen, että lukeminen ja koulumenestys ovat jotenkin toissijaisia asioita. Tämä kiertyy mukavasti Sinkkoseen, sillä esimerkiksi reilun kymmenen vuoden takaisessa Kodin Pellervon haastattelussa psykiatri puhuu ilmiselvästi tästä ilmiöstä.

Toisaalta Sinkkonen on koko uransa puhunut siitä, kuinka poikien pitää antaa olla poikia. Onko tätä ihan oikeasti jossain estetty? Ja eikö tämä osaltaan vahvista sitä poikamaisen käytöksen stereotypiaa, johon esimerkiksi koulumenestys ei sitten välttämättä mahdu?

Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että en minä Sinkkosen puheista kuule synkkää tulevaisuutta miehille. Kyllä se on ihan Radio Dein omaa projisointia.

Sukupolvieroja

Sinkkonen puhuu haastattelussa koulumenestyksen lisäksi myös muun muassa terrorismista, päivähoidosta, avioeroista ja vuoroasumisesta. Monin paikoin sanat ovat viisaita, mutta muutamassa kohdassa sukupolvien kuilu alkaa vaivata. Selkeimmin tämä käy ilmi, kun puhutaan pelaamisesta ja verkosta.

Sinkkonen kritisoi pelaamista ja erityisesti väkivaltapelejä; peleihin kulutetaan hirvittäviä määriä aikaa ja väkivaltapelit ovat kiistatta haitallisia. En lähde aihetta sen kummemmin perkamaan, sillä esimerkiksi pelikasvatuksen tutkija Mikko Meriläinen on käsitellyt Sinkkosen oleellisesti samoja kommentteja jo pari vuotta sitten.

Kommentoin kuitenkin haastattelun aikanäkemystä sen verran, että siinä hypätään ainakin yhden sukupolven yli: kun Ruokanen ja Sinkkonen puhuvat siitä, miten vanhemmilla ei ole omaa kokemusta peleistä, he ilmoittautuvat nykylasten vanhemmiksi. Todellisuudessa eläkeikäinen kaksikko on ennemmin isovanhempien ikäluokkaa.

Ei tämä tietysti tarkoita, että Sinkkonen olisi väärässä, mutta se osoittaa omien kokemusten yleistämisen vaarallisuuden. Aika moni nykyvanhempi on pelannut lapsuudessaan. Nykysukupolvelle uutta on ehkä se, että pelaaminen on entistä sosiaalisempaa ja jonkinlainen pelilaite – puhelin – on yleensä aina mukana. Mutta niin se on vanhemmillakin.

Aavistuksen erikoisempi on Sinkkosen näkemys sosiaalisesta mediasta ja digitaalisesta ystävyydestä. Sinkkonen kohdistaa sanansa erityisesti tytöille lainaten Time-lehteä, jonka mukaan luodaan liikaa yhteyksiä, ystävystytään liikaa ja jaetaan liikaa tietoa itsestä. Sinkkonen tekee selvän eron todellisen ystävyyden ja digitaalisen viestittelyn välillä:

300 kilometrin päässä joku “ystävä” viiltää itseänsä, ja tyttö viettää unetonta yötä ja on siinä puhelin valmiina, että jos se tarvii mua. Että mun frendillä on nyt vaikeeta.

Ei siinä semmoista todellista kontaktia ole, todellista ystävyyttä.

Jari Sinkkonen (Radio Dei 13.10.2017)

Tämä osuus haastattelusta pistää oikeastaan vähän vihaksi. Jumaliste! Lastenpsykiatri kertoo, että lapsen netissä muodostamat ystävyyssuhteet eivät ole todellista ystävyyttä. Että itseään viiltelevä teini ei ole todellinen, koska netissä liikkuu myös keski-ikäisiä saalistajia.

Sinkkosen ja Ruokasen mukaan somesuhteet eivät voi korvata “aitoa suhdetta”, mutta epäselväksi jää, mikä tuo aito suhde on. Tosiasia kuitenkin on, että verkkoystävät ovat jopa pelastaneet henkiä – ja valitettavasti verkkokiusaaminen on myös vienyt niitä. Monille ihmisille verkossa tavatut ystävät ovat hyvinkin aitoja. Jälleen tuntuu, että omat kokemukset, tai niiden puute, johtavat keskustelijat arvottamaan myös muiden elämää.

Sinkkonen on varmasti aivan oikeassa siinä, että teknologia vaikuttaa lasten kehitykseen. Se vaikuttaa kasvuympäristöön, joten ei se voi olla vaikuttamatta myös lapsiin itseensä.

Vaan niin ovat tehneet myös aiemmat teknologian ja yhteiskunnan muutokset. Matkapuhelin, videot, kuritusväkivallan kieltäminen, auto, maatalouskoneet, televisio, radio, neuvola, kansakoulu… Nykyisten lasten lapsuus tapahtuu nyt. Sitä on turha arvioida 30 vuoden takaisten ihanteiden tai 50 vuoden takaisten muistikuvien perusteella.

Vaikka kritisoin Sinkkosen näkemyksiä, ei haastattelu silti huono ole. Sinkkosen puheessa kuuluu kautta linjan perinteinen sukupuolikäsitys, mutta näkemysten taustalla on myös vankka kokemus ja tieteellistä tutkimusta; ei sitä pidä sivuuttaa. Sisältöön nähden on sääli, että haastattelun kärjeksi on nostettu neljännesvuosisadan takainen trauma ja siitä kehitetty ylitulkinta.

P.S. Kun ohjelmassa puhutaan poikien ja osin myös miesten puolesta, on jotenkin surkuhupaisaa, että nuorten lasten päivähoidosta puhuttaessa Sinkkonen ehdottaa lapsen tärkeäksi aikuiseksi äitiä, mummia ja perhepäivähoitajaa, mutta isä ei listaan mahdu. Ei tämä tietenkään tarkoituksellista ole, mutta tässä yhteydessä siihen kiinnittää huomiota.

P.P.S. Niin Radio Dein haastattelu kuin yllä mainitsemani Kodin Pellervon artikkeli sisältävät ison nipun anekdootteja, joilla Sinkkonen värittää kertomustaan. Vaikka sillä saa asian lähestyttävämmäksi, toivoisi ajatusten pohjustukseksi muutakin kuin tuttavilta kuultuja juttuja.

comments powered by Disqus