Moraali säätelee riskiarviota

Suomessakin herää aina silloin tällöin keskustelu helikopterivanhemmuudesta – vanhemmista, jotka kohtelevat lapsiaan ylisuojelevasti ja saattavat siten kasvattaa lapsistaan neuroottisia ja ahdistuneita.

Toisaalta huhtikuussa MTV nostatti kohua yhdysvaltalaisella kertomuksella autoon jätetystä lapsesta, ja kuukautta myöhemmin naantalilaisnainen pelasti vauvan kuumasta autosta. Lokakuussa 2015 äiti tuomittiin sakkoihin jätettyään kaksi lastaan pysäköintihalliin parkkeerattuun autoon.

Yksin autossa istuva lapsi saattaa näyttää huolestuttavalta, mutta sivullisella harvoin on täyttä kuvaa tilanteesta. Harrastavatko siis myös sivulliset helikopterointia?

Moraali vaikuttaa riskiarvioon

NPR julkaisi alkuviikosta peijoonin mielenkiintoisen artikkelin siitä, kuinka lapsiin kohdistuvia riskejä arvioidaan. Artikkelissa haastatellaan Ashley Thomasia, Kyle Stanfordia ja Barbara Sarneckaa, joiden artikkeli No Child Left Alone: Moral Judgments about Parents Affect Estimates of Risk to Children julkaistiin juuri Collabra-julkaisussa.1

Thomasin ja kumppaneiden artikkeli käsittelee juuri niitä tilanteita, joista Suomessakin on noussut kohua: milloin lapsi on hyväksyttävää jättää yksin ja mitkä tekijät tuohon hyväksyttävyyteen vaikuttavat. Raportissa koehenkilöille esitettiin erilaisia skenaarioita lapsen yksin jättämisestä ja kysyttiin sitten arviota tilanteiden vaarallisuudesta.

Skenaarioissa eri ikäiset lapset jäivät yksin erilaisissa tilanteissa. Kymmenkuukautinen Olivia nukkui maanalaiseen parkkihalliin jätetyssä autossa 15 minuutin ajan, 2,5-vuotias Cassidy katseli Frozenia kotona 20 minuuttia, vanhimpana kahdeksanvuotias Susie vietti 45 minuuttia Starbucksissa korttelin päässä vanhemmasta.

Kaikissa kokeissa lasten tilanne oli sama, mutta vanhemman elämäntilannetta ja yksin jättämisen syitä vaihdeltiin. Yksin jättämisen syyt oli luokiteltu seuraavasti: vanhemmasta riippumaton syy, työ, rentoutuminen, vapaaehtoistyö sekä rakastajan tapaaminen (pdf). Tulokset ovat jännittävää luettavaa. Tutkimuksessa selvisi muun muassa, että:

  • Lapsen yksin jääminen vanhemmalle sattuvan onnettomuuden takia on turvallisempaa kuin tietoinen yksin jättäminen.
  • Lapsen jättäminen yksin rakastajan takia on vaarallisempaa kuin yksin jääminen töihinlähdön vuoksi.
  • Naisille töihin meno on syynä tuomittavampi kuin onnettomuus. Miehillä näissä vaihtoehdoissa ei ollut eroa.
  • Kun vastaajilta erikseen kysyttiin moraalista arviota yksin jättämisen syylle, se vaikutti myös riskiarvioon; vanhempaa kohdannut onnettomuus erottui muita turvallisempana, rakastajan kohtaaminen puolestaan oli entistä selvemmin muita vaihtoehtoja vaarallisempaa.
  • Moraalisesti arvioiden onnettomuuden uhriksi joutuminenkin oli vähintäänkin hiukan tuomittavaa.
  • Ihan sama, missä ollaan, lasta uhkaavat aina tuntemattomat ihmiset ja onnettomuudet.

Mitä arveluttavampana vanhemman poissaolon syytä pidetään, sitä vaarallisemmaksi lapsen yksin jättäminen arvioidaan.

On syytä korostaa, että kaikissa tilanteissa lapsiin siis kohdistui kuvauksen perusteella täsmälleen samanlainen riski – on vanhempi sitten töissä tai rakastajan luona, lapsi nukkuu täsmälleen samassa autokaukalossa. Järkiperustetta riskivaihteluille ei ole.

Kenen syy?

NPR:n artikkelissa tutkijat kertovat muun muassa, miksi he alunperin lähtivät asiaa tutkimaan.

“Tässä on kyseessä yksinhuoltajaäiti [Debra Harrell], joka työskentelee pienellä palkalla yrityksessä, joka ei tarjoa lastenhoitoa. Häntä käsiteltiin kuin rikollista, ja ainoa syy oli se, että hän antoi tyttärensä tehdä jotakin suhteellisen vaaratonta. Vaikutti siltä, että ihmiset olivat naiselle vihaisia, koska hän ei ollut täysipäiväinen äiti – siksi, että hän ei odotusten mukaisesti ollutkaan lastensa kanssa joka hetki. Moraalivalinnasta ei puhuttu eettisenä asiana vaan sen sijaan puhuttiin riskeistä ja vaaroista – syytettiin Harrellia rikollisesta välinpitämättömyydestä, koska hän oli jättänyt tyttärensä vaaralliseen tilanteeseen."

[…]

“Harrellia [ja Kim Brooksia] kirjaimellisesti syytettiin rikoksesta vain siksi, että he sallivat lastensa olla yksin tilanteissa, joiden he vanhempina katsoivat olevan turvallisia. Nähdäkseni turvallisuustilastot osoittavat heidän arvioidensa pitävän paikkansa.”

Why Do We Judge Parents For Putting Kids At Perceived – But Unreal – Risk? (NPR 22.8.2016)

Stanford arvioi ilmiön itseään vahvistavaksi takaisinkytkennäksi: jokin saatavuusheuristiikan3 kaltainen ilmiö on ensin saanut ihmiset arvioimaan lapsen yksin jäämisen todellista vaarallisemmaksi. Tästä on hiljalleen muotoutunut sosiaalinen normi, jonka mukaan lapsen yksin jättäminen itsessään on moraalisesti tuomittavaa. Kun tuomittavuudelle ei ole järkiperustetta, ihmiset rationalisoivat tuomitsevan asenteen riskeistä johtuvaksi. Tämä puolestaan oikeuttaa entistä jyrkemmän tuomion.

Tutkijat puhuvat paranoidista vanhemmuudesta ja pitävät sitä merkkinä luokkajaosta. Helikopterivanhemmuus ja lasten jatkuva silmälläpito ovat tyypillisesti mahdollisia vain sellaisille ihmisille, joilla on rahaa, aikaa eikä ainakaan kovin monta lasta. Nämä ihmiset ovat kuitenkin onnistuneet muokkaamaan ajattelutavastaan standardin, jonka mukaan Yhdysvalloissa – ja kenties ajan mittaan yhä löysemmin myös Suomessa – jaetaan tuomioita oikeudessa. On määritelty normi, jota vaikkapa yksinhuoltaja ei välttämättä mitenkään kykene saavuttamaan.

Ennen kaikki oli pahemmin

Paperissa viitataan myös psykologi Roger Hartin tutkimuksiin, joista samainen NPR pari vuotta sitten julkaisi radio-ohjelman.

Hart teki 1970-luvulla kenttätutkimusta vermontilaisessa pikkukaupungissa seuraten, miten paikkakunnan lapset käyttäytyvät ja kokevat tilan.2 Tuolloin kymmenvuotiaat lapset saivat liikkua käytännössä koko kaupungissa. Kun Hart palasi samaan kaupunkiin 2000-luvun alussa, ilmapiiri oli muuttunut: kaupunki itsessään oli edelleen pieni ja rauhallinen, mutta ihmiset pelkäsivät lastensa puolesta niin, että lapset saivat olla yksin lähinnä aidatuilla pihoilla.

Samaa asiaa ihmetellään internetissä säännöllisesti kiertävässä Daily Mailin artikkelissa, jossa verrataan eri sukupolvien lapsille sallittua liikkumatilaa. Vielä laajempaa perspektiiviä tarjoaa Ylen Horisontti, jonka jaksossa Minkälainen oli lapsuus keskiajalla? kuvataan keskiajan taaperoiden vapaata liikkuvuutta osin sangen surullisissa merkeissä.

Turvallisuushakuisuus on kaksiteräinen miekka. Toisaalta se saattaa johtaa neuroottiseen ylihuolehtimiseen, toisaalta sille saattaa olla perusteita – esimerkiksi Daily Mailin artikkelin isoisän isän reviirillä kulkee nykyään M1-moottoritie. Suomessa lasten tapaturmaiset kuolemat ovat vähentyneet vuoden 1969 405 kuolemasta vuoden 2011 37 kuolemaan.4 Kyse on ennen kaikkea tieliikenteen turvallisuuskulttuurin muutoksesta, mutta samaan aikaan ovat vähentyneet myös esimerkiksi hukkumiskuolemat.

Puutteita tutkimuksessa

Vaikka juuri julkaistu artikkeli on mielenkiintoinen, siinä on yksi piirre, joka on toisaalta paljastava mutta toisaalta heikentää tutkimuksen todistusvoimaa: kun lapselle koituvaa vaaraa arvioitiin numerolla yhdestä kymmeneen, jokaisessa kokeessa yleisin annettu numero oli täysi kymppi.

Vertaisten tuomio on jyrkkä: yksin ollessaan lapsi on aina suuressa vaarassa, jolle puhdasotsainen vanhempi ei lastaan missään tapauksessa altista.

Kun suomalaisissakin uutisissa paheksunnan kohteena on useimmiten äiti, olisi ollut mielenkiintoista selvittää, onko vanhemman sukupuolella merkitystä. Koeasetelmissa yritettiin kyllä haarukoida niin sukupuolta kuin sosiaalista asemaakin, mutta tutkijat eivät onnistuneet kehittämään skenaariota, joissa koehenkilöt olisi saatu lieventämään arviotaan. Jos vastaajat kokevat lapsen olevan olosuhteista riippumatta järjettömässä vaarassa aina yksin ollessaan, on tuloksia hankala analysoida kovin hienojakoisesti.

Samaa on havaittavissa myös kotimaisessa keskustelussa. Mannerheimin Lastensuojeluliiton edustaja suosittelee olemaan ennemmin ylivarovainen kuin kovin huoleton. Vuosi sitten repesi nettiraivo, kun äiti kävi Hesessä lapsen nukkuessa autossa. Juhannuksen jälkeisellä viikolla Ilta-Sanomien kommentoijat olivat valmiita rikkomaan ikkunoita, kun iloinen vauva istui lukkojen takana autossa, aikuisten valvovien silmien alla.

Siinä vaiheessa, kun aletaan vihjailla, että kahdeksanvuotiasta ei saisi jättää autoon, alkaa peli olla menetetty.

P.S. Saatavuusheuristiikka tarkoittaa ilmiötä, jossa ihminen arvioi tietyn tapahtuman sitä todennäköisemmäksi, mitä helpompi hänen on palauttaa mieleensä esimerkki kyseisestä tapahtumasta. Todellisen todennäköisyyden lisäksi tähän vaikuttaa esimerkiksi uutiskriteerit. Aihetta on käsitelly muun muassa Pauli Ohukainen kirjoituksessaan ajattelun vinoumista.

P.P.S. Hartin tutkimuksista löytyy linkittämäni Invisibilian lisäksi muun muassa artikkeli The Atlanticissa ja toinen Boston Globessa. Varsinaista tutkimuspaperia en kuitenkaan löytänyt – ilmeisesti se on edelleen tekeillä.

1 Thomas et al: No Child Left Alone: Moral Judgments about Parents Affect Estimates of Risk to Children (Collabra 2016), doi:10.1525/collabra.33

2 Hart: Children’s experience of place (Irvington Publishers 1979), PDF

3 Tversky & Kahneman: Availability: A heuristic for judging frequency and probability (Cognitive Psychol 1973), doi:10.1016/0010-0285(73)90033-9

4 Lasten kuolemat (Onnettomuustutkintakeskus 2014), PDF

comments powered by Disqus