Lueskelin viikonloppuna Psykologi-lehteä, ja silmiini osui artikkeli neuroterapiasta (Tietokoneavusteista oppimisterapiaa, Psykologi 3/2016 s. 14). Täsmällisemmin neurofeedback- ja EEG biofeedback -nimillä tunnettu terapiamuoto perustuu aivojen kouluttamiseen esimerkiksi EEG-ohjatuilla ärsykkeillä palkitsemalla.
Lehden artikkelin mukaan terapia toimii osapuilleen niin, että vaikkapa autismista kärsivä ihminen istutetaan EEG-laitteeseen ja hänen aivojensa piirtämää käyrää verrataan tavallisen ihmisen käyrään. Asiakas yritetään saada muuttamaan aivosähkökäyränsä tavallisemmaksi, ja tästä tempusta palkitaan sitten esimerkiksi visuaalisilla ja auditiivisilla porkkanoilla. Tai jos aivan tarkkoja ollaan, aivot yritetään saada käyttäytymään halutulla tavalla – jutun mukaan kun aivot ovat ihmisestä lähes riippumaton, itsenäinen toimija.
Neurofeedback-terapissa mitataan asiakkaan aivojen sähköistä toimintaa halutulta kohtaa päänkuoren päältä. Mittaamislaitteisto on yhteydessä tietokoneohjelmistoon, joka määrittelee, millaisia reaaliaikaisia muutoksia asiakkaan EEG:ssä tapahtuu. Kun ohjelmisto havaitsee muutosta toivottuun suuntaan, esimerkiksi hidasaaltoaktiviteetin lisääntymistä tai aivojen joustavamman reagoinnin lisääntmyistä, ohjelmisto palkitsee aivoja palautteen avulla. Aivot saavat palautteen visuaalisessa ja auditiivisessa muodossa […]
Jos kuvaus kuulostaa kummalliselta, se johtuu ainakin osittain siitä, että ajatus on kummallinen. Yksilön aivotoiminnan vertaaminen jonkinlaiseen keskiarvoistettuun normaaliin kuulostaa hiukan erikoiselta, aivojen kouluttaminen näyttämään EEG:ssä normaalilta vielä vähän kummallisemmalta. Se, että tämä muutos tapahtuisi ainakin osittain tietoisen tajunnan ohi on vähintäänkin mielenkiintoista, ja syy-seuraussuhteiden suunnalla ei tässä terapiassa ilmeisesti ole merkitystä.
Ei tämä tietenkään tarkoita, etteikö menetelmä voisi toimia, mutta siitä esitetty kuvaus kuulostaa vahvasti huuhaalta: ihmisen sijaan koulutetaan aivoja, ja tämä tehdään tieteelliseltä kalskahtavalla EEG biofeedback -metodilla. Näin maallikon korvaan terapia kuulostaa jonkinlaiselta teknillistetyltä pavlovilaiselta koirakoululta: se on kuin automatisoitua psykoterapiaa, jossa varsinaisen terapian sijaan pyritään rukkaamaan suoraan aivokäyriä.
Tehoaa kaikkeen
Psykologi-lehden artikkelin mukaan neuroterapian käyttötarkoitukset ovat moninaiset:
Neurofeedbackia voidaan periaatteessa käyttää kaikissa sellaisissa tiloissa, joissa ongelmana on aivojen kyky säädellä omaa sähköistä toimintaansa […] Neurofeedbackilla on hoidettu esimerkiksi neuropsykiatrisia oireita (ADHD, autismikirjon ongelmat), stressi-, ahdistus- ja masennusoireita, syömishäiriöoireita, paniikkihäiriötä, päihdeongelmia ja unettomuutta. Neurologisista oireista sillä on hoidettu muun muassa kroonista kipua, neuropaattisia oireita, lihasjännitysoireita, migreeniä, epilepsiaa, aivohalvauksen jälkitiloja, MS-tautia, Parkinsonismia tai Alzheimerin tautia.
Vaikka neurofeedbackilla voidaan hoitaa osapuilleen mitä tahansa vaivaa, millä on edes etäisesti jotain tekemistä aivojen kanssa, siitä ei “käytännössä koidu sivuvaikutuksia”. Myöskään ikärajoja ei tarvita, sillä – kuten artikkelissa moneen kertaan mainitaan – kyseessä on aivojen oppimisprosessi. Menetelmästä hyötyvät myös huippu-urheilijat, yritykset ja esiintyvät taiteilijat, ja päälle päätteeksi sillä voitaisiin jopa ehkäistä syrjäytymistä, sillä miksipä ei.
Taas: tämä ei tarkoita, etteikö kyseessä voisi olla toimiva hoito. Hyvä nyrkkisääntö kuitenkin on, että mitä useampaan vaivaan hoidon kerrotaan vaikuttavan, sitä todennäköisemmin se on käärmeöljyä. Hoito, josta on apua mihin tahansa mutta jolla ei ole sivuvaikutuksia, ei vain kuulosta uskottavalta, ei vaikka terapiaprosessi kuinka parametroitaisiin potilas- ja vaivakohtaisesti. Kyse on vähän samasta ongelmasta kuin edellisen kirjoitukseni Eija-Riitta Korholalla; vaikka asia saattaa olla aito, siitä käytetyt sanamuodot haiskahtavat pahasti vaihtoehtoajattelulta.
Ja vaihtoehtojahan tässä haetaankin, tällä kertaa lääkkeille:
Tietoisuus lääkkeiden aiheuttamista terveysriskeistä, sivuvaikutuksista ja pitkäaikaiskäytön ongelmista on herättänyt viime aikoina ihmisiä kiinnostumaan myös lääkkeettömistä hoidoista. Lääkkeillä ei voida parantaa oireita pysyvästi, kroonisissa ongelmissa lääkkeillä oireita vain turrutetaan.
Loppua kohti artikkelissa lähtee uusi vaihde käyntiin:
Neurofeedback on oppimisprosessi, joka on jo perusluonteeltaan parantava, aivojen plastisiteettia eli muovautuvuutta edistävä tapahtuma. Tämän vuoksi neurofeedback-hoitotulokset myös pysyvät hyvin, sillä sen mitä aivot ovat kerran oppineet, ne eivät unohda.
Kuinka hyvin tulokset tarkkaan ottaen pysyvät? Miten sitä on tutkittu? Mitä tarkoittaa “perusluonteeltaan parantava”? Onko kaikki oppiminen perusluonteeltaan parantavaa? Mihin tämä perustuu? Väittääkö kirjoittaja tosiaan, että kukaan ei unohda mitään? Muistot eivät vääristy? Luonne ei kehity, tavat eivät muutu? Äärimmilleen tulkittuna lainauksen viimeinen lause kumoaa itse neuroterapian, sillä myös se “virheellinen” sähköinen toiminta on aivojen oppimaa.
Minne voin lähettää rahani?
Neurofeedbackin saatavuus on tähän mennessä ollut huonoa Suomesa, vaikka menetelmää on lähdetty kehittämään USA:ssa jo 1960-luvulta lähtien. Nemoy on tuonut menetelmän Suomeen vuonna 2014.
Artikkelin lopussa paljastuu, että itse asiassa koko kirjoitus onkin mainos: artikkelin kirjoittaja, Marja Vihervaara, on “psykiatrian erikoislääkäri ja Nemoy Oy:n perustaja”. Eikä tässä vielä kaikki: jutun ohessa on kahden psykologin neurofeedbackia suitsuttavat todistajanlausunnot. Toinen näistä, Minna Björkman, toimii myös Nemoyn kouluttajana.
Jos sitten siirrytään artikkelista Nemoyn verkkosivuille, pidän ehkä aavistuksen kornina sivua, jossa mainostetaan terapiapalveluja dramatisoiduilla asiakaskertomuksilla itseään viiltelevistä esiteineistä ja syömishäiriöisistä pikkulapsista. Onneksi kertomuksissa esitetyt henkilöt kuitenkin saivat täyden avun – samassa firmassa hoituu niin diagnoosi kuin hoitokin, ja vain parillakymmenellä hoitokerralla (sata euroa laaki) tarinoihin on saatu onnellinen, hetkittäin jopa siirappinen loppu.
Psykologi-lehti on Suomen Psykologiliiton julkaisema ammattilehti. Vaikka kyse ei ole varsinaisesti tieteellisestä julkaisusta, pitäisin jokseenkin toivottavana, että siinä julkaistut artikkelit nojaisivat tutkimustietoon. Kun jutun kirjoittajalla on suora kaupallinen intressi ylistää menetelmää ja tehdä sitä tunnetuksi, menetelmän toimivuudesta olisi syytä nähdä edes semikovia tutkimusviitteitä. Nyt ne loistavat poissaolollaan; tutkimuksen sijaan tarjotaan käsien heiluttelua ja käyttäjäkokemuksia.
Eikä kyse ole edes siitä, etteikö tutkimusviitteitä löytyisi: ADHD:n hoidosta löytyy jonkinlaista näyttöä,12 ja autismikirjon hoidostakin on saatu varovaisen positiivisia tuloksia.3 The Vergen parin vuoden takainen artikkeli puolestaan jakaa hyviä kokemuksia traumaperäisen stressihäiriön hoidosta – tosin on huomattava, että tässäkin kyse on ennen kaikkea anekdooteista.
Nämäkin viitteet tosin huomauttavat, että tutkimukset ovat pääsääntöisesti pieniä ja lupaavia, joten pohjattoman vahvaa näyttö ei ole. Esimerkiksi Wikipedian mukaan Yhdysvaltain lastenlääkärien järjestö AAP on toisaalta arvioinut biofeedback-menetelmillä olevan vahvaa näyttöä ADHD-hoidosta, toisaalta vuonna 2011 EEG biofeedback on listattu lupaavaksi tulevaisuuden tutkimuskohteeksi.4 Tuoreimmassa AAP:n jakelemassa näyttötaulukossa biofeedbackin tehosta esimerkiksi autismin hoidossa ei arvioida olevan näyttöä (PDF).
Lisää tutkimusta tarvitaan, kuten sanonta kuuluu. Esimerkiksi Vergen artikkelissa neurofeedback-menetelmän kannattajat kuitenkin syyttävät tutkimuksen puutteesta yksinkertaisesti liian korkeaa rimaa.
Tässä palataan mutkan kautta artikkelissa esiintyneeseen lääkevastaisuuteen: plasebo-tutkija Irving Kirsch on jo vuosia esittänyt tutkimuksissaan, että masennuslääkkeiden teho on pitkälti puutteellisen sokkoutuksen tehostamaa plasebovaikutusta. Vastaava ilmiö saattaa päteä myös neuroterapiaan: jos asiakas tietää saavansa hoitoa, jonka tehoon uskoo, pelkkä plasebovaikutus voi liikauttaa viisaria tilastollisesti merkittävästi. Jos tehoarviossa turvaudutaan anekdootteihin, tämä ilmiö jää kokonaan piiloon.
Neurofeedback saattaa olla toimiva apuväline erilaisten aivojen toiminnallisten poikkeavuuksien muokkaamiseen. Muodolla on kuitenkin väliä; nyt julkaistu artikkeli on suorastaan pseudotieteellinen. Jos harrastaisin bingoa, kortti olisi täynnä.
P.S. Nemoyn sivun potilaskertomuksissa käytetään tietenkin kuvatoimistokuvia. Kuvissa ei esiinny Janne, Aapo tai Tiina, tuskin myöskään Mari tai Anni. Ei nettisivuilla julkaista sen paremmin apua saaneiden kuin saamatta jääneidenkään asiakkaiden kasvokuvia, joten miksi edes teeskennellä.
P.P.S. Neuroterapeutin pätevyyden saa muutaman päivän koulutuksella, ja ainut edellytys on terveydenhuoltoalan peruskoulutus sekä 1 390 euroa kahisevaa. Jos olet painosi arvoinen kultaa, hinnasta leikataan reilu puolet pois. Lienee sanomattakin selvää, että neuroterapeutti ei ole Valviran valvoma ammattinimike.
1 Arns et al: Efficacy of Neurofeedback Treatment in ADHD: the Effects on Inattention, Impulsivity and Hyperactivity: a Meta-Analysis (Clin EEG Neurosci 2009), doi:10.1177/155005940904000311
2 Liew: EEG Biofeedback Therapy for ADHD: A Systematic Review (J Neurol Neurosur Ps 2014), doi:10.1136/jnnp-2014-308883.34
3 Coben et al: Neurofeedback for autistic spectrum disorder: a review of the literature (Appl Psychophys Biof 2010), doi:10.1007/s10484-009-9117-y
4 AAP: ADHD: Clinical Practice Guideline for the Diagnosis, Evaluation, and Treatment of Attention-Deficit/Hyperactivity Disorder in Children and Adolescents (Pediatrics 2011), doi:10.1542/peds.2011-2654