Eduskuntavaalit on käyty, ja uuteen kauteen lähdetään odotetusti keskustan johdolla. Voitto ei ollut aivan niin veretseisauttava kuin kannatuskyselyt lupasivat, mutta kuitenkin riittävä varmistamaan puolueen paikan pääministeripuolueena. Juha Sipilän yli 30 000 henkilökohtaisen äänen vaalikuninkuus vain vahvistaa miehen mandaattia.
Puoluekannatuskyselyt olivat väärässä myös toisessa suhteessa: perussuomalaisten gallupeissa näkynyt lievä alamäki paljastui niin lieväksi, että 1,4 prosenttiyksikön pudotus edellisistä vaaleista nosti puolueen kakkossijalle.
Omassa sosiaalisen median kuplassani vaalitulos näytti aiheuttavan lähes samanlaisen maansurun kuin perussuomalaisten jytky neljä vuotta sitten. Itse pidän tulosta ehkä parhaana saavutettavissa olevana. Jos nyt oikeasti katsotaan meikäläistä puoluekenttää, olisiko parempaa tulosta ollut realistisesti edes saavutettavissa?
Keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen kärkikolmikko lupaa ehkä jonkinlaista voittoa konservatismille, mutta katsotaanpa asiaa positiivisesti:
- Edellisen vaalikauden puuhastelusta maksettiin: sekä kokoomuksen että SDP:n kannatus laski, ansaitusti. Yllättävää on lähinnä se, että kumpikin selvisi vaalikaudesta näinkin vähillä vammoilla.
- Puuhastelusta aivan varmasti myös opittiin: tulevaa hallitusta tuskin kootaan kahden suuren puolueen ympärille. Nykytilanteessa se ei riitä.
- … Ja se ei riitä, koska keskustan voitto ei ollut niin suuri, että se voisi sanella vapaasti ehtonsa. Keskusta tarvitsee vetoapua muilta isoilta puolueilta ja tietää sen.
- Kolmen suuren hallitus tarkoittaa, että yksi häviäjistä istuu hallituksessa. Se on tietysti tavallaan ikävää, mutta ei millään tasolla oikeusmurha. Pelkkien voittajien muodostama hallitus (kesk, rkp, vihr) tuskin 73 paikallaan kauan seisoisi.
- Vasemmistopuolueiden vaalitappio antaa paremmat eväät yhtenäisen hallituksen muodostamiseen. Tämä epäilemättä aiheuttaa hammasten kiristystä, mutta toisaalta se helpottaa tarpeellisten päätösten tekemistä. Hallituksen toimintakyky lienee aika korkealla tärkeysjärjestyksessä, kun neuvotteluihin ryhdytään, ja varsin aiheellisesti.
- Sipilä nousi kannatusmittausten kärkeen pitkälti sillä, että hän ei juurikaan ottanut kantaa oikeastaan mihinkään. Äänestäjän kannalta tämä on ikävää, mutta vaalien jälkeen se on valtti: suurimman puolueen puheenjohtaja ei ole rakentanut omilla puheillaan vastakkainasettelua, joka estäisi toimivan hallituksen muodostamisen.
- Perussuomalaisten kakkossija vakiinnuttaa sen aseman suurena puolueena ja toisaalta tarkoittaa, että nyt on sen aika nousta hallitusvastuuseen. Edellisellä kierroksella siitä vielä luistettiin, nyt siihen ei ole enää varaa.
Voisiko enempää edes toivoa?
Salkkuja jakelemassa
Jos nyt pitää lähteä veikkaamaan, uusi hallitus muodostetaan keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen voimin. Pieniä puolueita saattaa tulla kylkeen, mutta ne eivät ole välttämättömiä eivätkä kaikilta osin edes toivottavia. Jo kolmella suurella tuloksena olisi 124 paikkaa ja reilusti edellisen hallituksen loppuvaiheita tukevampi enemmistö.
Näillä eväillä saataisiin myös aika kivasti asiansa osaavia ministereitä hallitukseen. Miettikääpä vaikka näitä:
- Alexander Stubb (kok) hyppäisi takaisin ulkoministeriöön, vähintäänkin ulkomaankauppaministeriksi. Kova verkostoituja pääsisi jälleen edustamaan Suomea ulkomailla ja vähentämään kansakunnan keulakuvana patsastelua.
- Jussi Niinistö (ps) puolustusministeriksi. Niinistö on jo toiminut puolustusvaliokunnan puheenjohtajana, MPKK-tausta ei ainakaan heikennä uskottavuutta.
- Juhana Vartiainen (kok) valtiovarainministerinä olisi aidosti kova luu. Hänen mielipiteistään ei välttämättä pidetä, mutta se ei tarkoita, että hän olisi väärässä.
- Anne Berner (kesk) on hankkinut kannuksensa yrityselämässä ja hallitusammattilaisena. Työ- ja elinkeinoministeriössä olisi luultavasti käyttöä hänen kaltaisensa henkilön osaamiselle. Toista salkkua kantamaan voitaisiin nostaa vaikkapa Jari Lindström (ps), jolloin myös työmiehen ääni pääsisi kuuluviin.
Onhan tuoksessa toki negatiivisiakin puolia. Tässä hallituksessa esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki olisi vastatuulessa. Toisaalta on hyvä jälleen muistaa politiikan realiteetit: niin se oli edellisessäkin hallituksessa. Samojen realiteettien perusteella on vaikea uskoa, että mikään hallitus avaisi kansalaisaloitteella alkunsa saanutta ja kertaalleen hyväksyttyä lakia uudestaan. Translakia ei ehkä käsitellä, mutta olisiko sitä käsitellyt mikään muukaan odotettavissa ollut hallitus?
Samoin ympäristöasioissa on odotettavissa lievää takapakkia: jatkossa edetään entistä tiukemmin (maa-)talous ja työpaikat edellä, jolloin ympäristön nouseminen kärkiasioiden joukkoon edellyttäisi vahvaa taloudellista tulokulmaa. Haluttaessa sellainen löytyisi vaikkapa cleantechista, mutta suhteellisen sisällötön hypesana tuskin vakuuttaa sen paremmin poliitikkoja kuin kansaakaan.
Ympäristöasioita ja ylipäätään hallituksen tasapainoa voisi parantaa ottamalla hallitukseen mukaan myös vihreät. Perusteitakin olisi – keskustan ohella kyseessä on vaalien selkein voittaja – mutta tietoinen profiloituminen perussuomalaisten vastavoimaksi tekee tässä kohtaa hallaa, eikä edellisestä hallituksesta ulos marssiminen paranna tilannetta. Niin mielelläni kuin näkisinkin Jyrki Kasvin tietoyhteiskuntaministerinä ja Ville Niinistön luonnonvaraministerinä, toiveeni lienee turha.
Vaalituloksen kauhistelun sijaan kannattaa siis ottaa ilo sieltä, mistä se on saatavilla. Keskustan ja perussuomalaisten nousuun ja toisaalta vasemmiston laskuun on syynsä. Viholliskuvien kehittelyn sijaan kannattaa ennemmin miettiä, mikä oman maailmankuvan mukaisessa politiikassa on mennyt pieleen, jos se ei suurta yleisöä houkuttele.
P.S. Eri hallitusvaihtoehtoja voi mallailla vaikkapa Helsingin Sanomien tulospalvelussa. Samalla saa myös hiukan näkymää mahdollisten hallituspuolueiden ajatuksiin vaalikonekysymysten vinkkelistä.
P.P.S. Ehdottamassani hallituspohjassa on myös negatiivisia puolia, joista merkittävimpänä ehkä se, ketkä jäävät oppositioon. Ammattiyhdistysliikkeestä vihjailtiin jo pari päivää sitten, että porvarihallitus tietää lakkoilua. Antti Rinne profiloitui ainakin omissa mielikuvissani valtiovarainministeriaikanaankin enemmän ay- kuin valtakunnanpoliitikkona. Jos SDP päätyy oppositioon, tämä voi tarkoittaa maan kannalta huonoa.
P.P.P.S. Uudessa Suomessa kerrotaan, kuinka kokoomus voi vielä nousta perussuomalaisten ohi. Ehkä. Olennainen kysymys on: mitä sitten?