Vuoden 2014 parhaan romaanin Hugon voittanut Ancillary Justice aloitti trilogian. Arvioin keskimmäisen osan, Ancillary Swordin viime vuotisessa Hugo-katsauksessani.
Trilogian päätösosa Ancillary Mercy jatkaa suoraan siitä, mihin Sword jäi. Athoek-asema on rauhoitettu ja byrokratian rattaat pitäisi jälleen saada pyörimään. Valitettavasti Radch-imperiumin pääpomo Anaander Mianaai on edelleen sodassa itsensä kanssa, ja tuon sodan laineet alkavat entistä enemmän heiluttaa myös Athoek-järjestelmää.
Siinä, missä Ancillary Sword tuntui korostavan päähenkilö Breqin epäinhimillisiä kykyjä, Ancillary Mercy on kertomus tekoälyn matkasta kohti inhimillisyyttä. Se kertoo aurinkokuntien laajuista tarinaa muutaman yksittäisen henkilön kautta. Aseman sisäisen politikoinnin lisäksi mukaan saadaan myös imperiumien välistä viestintää, kun asemalle ilmaantuu halutessaan ihmiskunnalla pöytää pyyhkivän presger-muukalaislajin uusi lähettiläs.
Trilogiaa voi halutessaan lukea sujuvan avaruusoopperan lisäksi myös pohdintana vaikkapa siitä, kuinka pitkälle ikuisen kasvun oletuksen voi viedä. Tai kuinka paljon omaa minuuttaan voi venyttää ollakseen edelleen sama henkilö. Se tarjoaa myös oivan alustan kysymyksille ihmisyyden olemuksesta ja ihmisten – tai olentojen – välisestä kanssakäymisestä. Osa teemoista on esitetty kirjassa melko itsestäänselvästi, mutta kaikki kutoutuvat kiinteästi itse tarinaan.
Leckie on ilmoittanut, että Breqin seikkailut päättyvät tähän. Ancillary Mercy onnistuu solmimaan riittävästi lankoja yhteen, jotta tämä ei juurikaan harmita. Samalla se kuitenkin jättää itse Radch-imperiumissa niin paljon asioita auki, että lienee päivänselvää, että tarina jatkuu jonkun muun päähenkilön matkassa.
P.S. Ancillary-trilogian lisäksi Leckie on kirjoittanut ainakin kaksi samaan maailmaan sijoittuvaa novellia, Night’s Slow Poison ja She Commands Me And I Obey.